3.12.2001 –
tarkistettu 30.5.2005
Tämä
tekstifragmenttikooste on osa teostani NÄKYVÄ
PIMEYS,
johon kuuluu tämän tekstin lisäksi tällä hetkellä
seitsemän maalausta, kaksi musiikki-cd:tä ja
video.
TEEMU
MÄKI: RIKKI
#4
–
MUSIIKISTA JA POLITIIKASTA #1 (filosofia on niiden
välissä)
– MAITO
–
PYHÄ TISKIVESI
–
GLOBALISAATIO. RAKENTEELLISEN JA EKSPLISIITTISEN
VÄKIVALLAN VERTAILU
–
NIMENI ON
SADE, MARKIISI DE SADE / UTILITARISTINEN
VÄKIVALTA VS. KATARTTINEN VÄKIVALTA
– VÄHENTYMÄTTÖMISTÄ
HYVISTÄ KULUTUSKYVYTTÖMYYTEEN
–
JOULUA EI KOSKAAN TULE
–
MUSIIKISTA
JA POLITIIKASTA #2: TAITEEN JA MUIDEN
TALOUDELLISESTI JÄRJETTÖMIEN ASIOIDEN PUOLUSTUS
– EROTIIKKA
– tieni
on virtaavassa hiekassa
En tiedä mitään,
paitsi että olen syntynyt, tulen jonain päivänä
kuolemaan, enkä voi olla hiljaa.
Samuel Beckett
MUSIIKISTA JA
POLITIIKASTA #1
(filosofia on niiden
välissä)
(Teemu Mäki ,
6. versio, 22.1.1999–19.10.2001)
...vitalistin,
ateistin, perspektivistin, sad(omasok)istin ja
eräänlaisen kommunistin äänellä: Filosofiset
peruskysymykset ovat nämä: Millainen maailma on,
kuinka se toimii? Kuka olen ja mikä on paikkani
maailman koneistossa? Millaiseksi haluan maailman ja
itseni tulevan? Mitä oikeastaan haluan? Miltä
minusta oikeastaan tuntuu? Kuinka kannattaisi elää?
Miksi kannattaisi jatkaa elämistä? Teen taidetta,
koska toivon sen olevan kokonaisvaltaisin tapa
harjoittaa filosofiaa, kohdata yllämainitut
kysymykset.
...arvoista1
Olen
perspektivisti(nen relativisti). Ajattelen että
kaikki, myös ja erityisesti arvot, on suhteellista,
eikä näkökulmasta ja tulkinnasta riippumattomia
faktoja ole, moraalisia faktoja ei ylipäätään. Murha
ei siis ole väärin, vaan se on kallis hyödyke. Arvot
ovat alunperin seurausta näkökulmasta ja
alkuperäinen näkökulma on ruumis, mutta myöhemmin
arvot myös vastavuoroisesti vaikuttavat näkökulmaan.
En siis ajattele deterministisesti, että yksilön
omaksumat arvot ja niiden seurauksena syntyvä
kokemusten kirjo mielekkyydestä inhoon voitaisiin
suoraan johtaa ympäristön ja geenien
yhteisvaikutuksen loppusummasta, niiden tuloksena
syntyvästä perspektiivistä. Vaikka olettaisikin
yksilön olevan avuton ympäristön ja perimän
tulostama subjekti, niin käytännössä tämän
loppusumman muodostuminen on niin monimutkainen
prosessi ja kestää yksilön koko eliniän, että vapaan
tahdon käsitettä voi käyttää oli se illuusio
tai ei. Miksi tämä höpinä kausaalisuuden ja vapaan
tahdon ristiriidasta? Siksi, että jonkinlainen
luottamus edes vapaan tahdon illuusioon on
kannattamani perspektivismin edellytys:
perspektivismi tarkoittaa sitä, että se miltä jokin
näyttää eli mitä jokin on, riippuu paitsi
ympäristöstä ja siitä kuka katsoo, myös siitä minkä
tavan katsoa tämä joku, tahallaan tai tahattomasti,
tulee valinneeksi. Jotkut perspektiivit ovat
kätevämpiä kuin toiset, eikä valitsemani
perspektiivi arvoineen välttämättä ole mielekäs
muille, ei vaikka he olisivat paikallani,
ruumiissani tai jopa minä. Yhteishyvän tontti on
maailman pienin. Se, mikä on minulle hyväksi, voi
olla sinulle tuhoksi. Yksilö ei välttämättä edes
halua, että muut omaksuisivat hänen arvonsa.
Arvokonsensukseen pyrkiminen on vain väline,
sosiaalisen elämän voiteluaine. Pysyvä
erimielisyytemme arvoista ei ole vain yhteisön
umpeutumaton haava, vaan myös viljelemämme pelto,
hedelmällinen...
...arvoista2
...mitä arvot ovat?
Yksilön tarpeiden ja halujen seurausta. Yksilö
omaksuu arvojärjestelmän, jonka hän uskoo johtavan
hänen tarpeidensa ja halujensa maksimaaliseen
tyydyttymiseen. Hän erehtyy usein. Hän voi kuolla
nälkään siksi, että pitää uskontonsa vuoksi lehmää
pyhänä, ei-syötävänä, mikä perspektiivistäni käsin
näyttää järjettömältä nälkään kuoleva on valinnut
arvonsa huonosti. En silti voi todistaa, etteikö
olisi mahdollista että lehmänpalvonnan vuoksi
30-vuotiaana nälkään kuollut on elänyt täyteläisen,
mielekkään elämän, ehkä vitaalisemman ja
intensiivisemmän kuin omani ja ehkä nimenomaan
lehmänpalvontansa vuoksi.
...kauneudesta1
...se mitä sanoin
moraalista pätee myös kauneuteen: esteettiset
arvohierarkiat ovat merkkijärjestelmiä, jotka
ilmaisevat henkilökohtaisia tarpeita ja haluja.
Niitä voi olla millaisia tahansa, kaikki yhtä
"luonnollisia". Valtavirran kauneuskäsitykset, ne
jotka on kuvitteellisella konsensuksella nimetty
"luonnollisiksi" ja "yleismaailmallisiksi",
kolaroivat usein kipeästi henkilökohtaisten
kauneuskäsitysten kanssa. Valtavirran
kauneuskäsitysten nielaiseminen tarkoittaa
alistumista niiden takana oleviin arvoihin, jotka
usein palvelevat jonkun toisen markkinoijan,
hallitsevan luokan, luokkayhteiskunnan kurinpidon
päämääriä. Kulutusyhteiskunnan kivääri ja ruoska on
esteettinen propaganda, jolla kansalaiseen
asennetaan halut, jotka palvelevat kiihtyvän
tuotannon ja kulutuksen itsetarkoituksellista
kiertoa. Ollakseen mielekästä taiteen ei siksi
mielestäni pitäisi olla kaunista sanan suositussa
merkityksessä, vaan (jos nyt haluaa koko käsitteen
kanssa pelehtiä) käsitellä kauneutta. Kysyä miksi.
...kauneudesta2
...kauneutta? Ei
kiitos, en käytä. En käytä termiä kauneus, se on
mielestäni liian epämääräinen. Törmätessäni
käsitteeseen kauneus ärryn, usein turhaan, sillä
monasti termin käyttäjä ilmaisee sillä vain
pitävänsä jotain kivana, haluttavana,
kunnioitettavana jne. Mutta usein kauneus-termiä
käytetään väistämään perustelut ja tekemään
kysymykset näennäisesti tarpeettomiksi; sillä
vedotaan johonkin arkkityyppiseen, universaaliin,
konsensusta tuottavaan hyvään, jonka ilmiasun
kauneuden oletetaan olevan ja jonka olemassaoloon
kunnon arvorelativistina/arvosubjektivistina en
usko. Mitä kauneuskäsitteen tilalle? Mielekkyys.
...kauneudesta3
Kauneus on
tarkoituksenmukaisuutta. Siksi katsojan silmässä.
Kukin pitää kauniina sitä, mitä kiihkeästi kaipaa,
konkreettisesti tai symbolisesti. Voi kaivata
vaikkapa rauhaa, luksusta, laihuutta, järjestystä,
kaaosta, turvaa, yllätystä, päihtymystä tai naapurin
verta. Mitä tahansa. Esteettiset arvohierarkiat ovat
seurausta henkilökohtaisten himojen hierarkiasta,
estetiikka on moraalin seuraus. Ihminen ei usein ole
tietoinen arvohierarkiastaan, jolloin intuitiiviset,
"esteettiset" mieltymykset voivat paljastaa sen,
hänelle itselleen tai muille.
...kauneudesta4
...moraali on
kulttuurin tuote. Se, joka yhteiskunnassa on
voitolla, saa oman normistonsa, sen jonka uskoo
itselleen eduksi olevan, myytyä muille yhteishyvänä.
Jos hallitsevan luokan normi ei käy kaupaksi, voi
seurauksena olla luokkasota. Se on meluisa poikkeus.
Se ei ole mahdollinen kulutuskapitalismissa, jossa
moraalinormit ja kauneuden standardit ovat aivan
yhtä rakkaita niille, jotka niistä kärsivät, kuin
niille jotka niistä hyötyvät. Tämä johtuu siitä,
että niitä ei ole iskostettu kiväärinperällä vaan
viettelyllä kauneudella. Kauneus ei siis olekaan
tarkoituksenmukaista kaikille siihen uskoville,
sillä jotkut pitävät kauniina asioita, jotka ovat
heille vahingollisia; tällöin on kyse
tarkoituksenmukaisuuden illuusiosta. Tästä on
relevantimpiakin esimerkkejä kuin anoreksia...
...representaatiosta1
...puhumalla,
piirtämällä, laulamalla, järjestämällä todellisuutta
ajatuksissani representoin olemassaoloa, opettelen
pitämään siitä mikä muuten vain on. Leikin jumalaa,
se on leikeistä hilpein: luon maailman uudelleen
mielessäni, asetan oman tulkintani sen ylivoimaista
monimutkaisuutta vastaan. Tämä vapaan tahdon
illuusion säilyttäminen on välttämätöntä, jotta
voisin elää enkä muuttuisi katatoonikoksi. Muuta
motiivia en tarvitse. Representoimalla todellisuutta
vahvistan omaa olemassaolon kokemustani. Mitä
vähemmän esimerkiksi fyysisen vaaran synnyttämää
vitaalisuutta elämässäni onneksi on, sitä tärkeämpää
on olemassaolon kokemuksen vahvistaminen
representaation kautta. En tarvitse elämääni
tarkoitusta, vain kyvyn kokea se mielekkääksi
sellaisenaan. Ajatus taiteellisen representaation,
itsetarkoituksellisen (ei-utilitaristisen)
itseilmaisun, välttämättömyydestä elämäntunteen
ylläpitäjänä ja kiihdyttäjänä on minulle elintärkeä.
Siinä yhdistyvät maailmankatsomukseni vitalistinen
ja relativistinen aspekti, ja lisäksi se jo
sellaisenaan suo taiteelle kuolemanvakavan roolin
perustelee siis ammattini.
...representaatiosta2
Mitä representaatio,
uudelleenesittäminen, oikeastaan on? Olemme
varsinaisesti olemassa vain aivokuorellamme.
Tarkoitan, että kaikki on olemassa minulle vain
tiedostoina päässäni; suoraa yhteyttä aivojen
ulkopuoliseen maailmaan ei ole. Jotta asiat, oma
ruumiini mukaan lukien, olisivat olemassa minulle,
täytyy niistä muodostua visuaalinen, auditiivinen
tai muu vastaava kuva aivoihini. Kuva muodostuu joko
aistien keräämästä materiaalista tai aivoissa jo
olevista muista kuvista. Myös oma ruumiini on
minulle vain jatkuvasti päivittyvä kuva. Voimme
kurkottaa corteximme tuolle puolen vain
representaatioiden kautta. Todellisuuden
representaatiot ovat meille intensiivisempiä kuin
todellisuus. Ei pelkästään sen takia, että
faktuaalinen todellisuus on meille olemassa vain
representaatioina, vaan myös siksi että faktuaalinen
todellisuus sinällään on objektiivista, tunteetonta.
Ajatus siitä, että todellisuus voisi silti välittyä
meille representaation kautta mutta sellaisenaan,
faktana, on fiktio, mutta tärkeä sellainen.
Representaatiot eivät välitä mitään tarkasti ja
tasapuolisesti: kaikki kuvat ovat tulkintoja. Kun
havaitsemme jotain ilman erityistä tunneliikutusta,
näennäisesti sellaisenaan, kuin ympäristömme
koostumuksesta inventaariota tehden, voitaisiin ehkä
puhua lievästi luovasta tulkinnasta, laimeasta
kuvasta, joka on olevinaan lähellä puhtaan havainnon
ideaa. Heti kun havaitsemme jotain tärkeämpänä
pitämäämme, eli jotain jolla on meille merkitystä
yrittäessämme viimeiseen asti vältellä kuolemaa tai
pitkästymistä, havaintomme objektiivisuus vähenee ja
luovuus lisääntyy. Mitä olennaisemmasta havainnosta
on kyse, sitä kiinteämmin se on sidoksissa
näkökulmaan, josta käsin havainto tehdään. Vasta kun
faktuaalinen todellisuus havaitaan jostain
näkökulmasta, jonkun näkökulmasta, vasta kun me
subjektiivisesti luomme sen uudelleen mielessämme,
vasta kun se on prosessoitu tunteilla ladatuiksi
kuviksi, vasta silloin sille syntyy merkitys. Syntyy
mahdollisuus intohimoon. Voisiko siis, aasinsiltaa
käppäillen, väittää että taide on jopa
automaattisesti, onnistuessaan yrityksessään olla
taidetta, enemmän eli intensiivisempää kuin elämä?
Leikkiä jumalaa se on vain leikki, mutta tärkeä
sellainen. Ihminen loi jumalan omaksi kuvakseen. Ja
näköinen tuli. Ihminen on eläin, jolla on kyky nähdä
maailma millaisena tahansa. Ja niin kuin
kaikkivaltias jumalakin sitoo kätensä, viihdyttää
itseään iäisen kaikkivaltiuden aiheuttaman
pitkästymisen keskellä, keksii autonomisen ihmisen,
niin ihmisenkin kuvittelukyvyllä on ankkurinsa,
joita on kolme kappaletta: yksilön ruumis,
sosiaalisuuden peili ja kuolevaisuus, kaikkien
merkitysten äiti. Niiden vuoksi ei ole samantekevää,
mihin kuvitelmiin itsensä naulaa: jotkut tekevät
niihin ripustautuvan elämästä siedettävämpää kuin
toiset.
...järki ja taide
...taiteilijuus
on
epäluottamuslause järjelle, ellei ole
taiteilijaksi naamioitunut koristaja. Jos
suhtautuu taiteeseen vakavasti, tulee samalla
kiistäneeksi tieteen kaikkivoipaisuuden. Järki ei
ole paras väline sellaisen elämän veistämiseen,
joka olisi enemmän elämisen arvoinen. Järki on
vain yksi työkalu. Kiitos järjen ja tieteen olemme
yhä täällä. Lukuisina. Järki varusti meidät
lukemattomilla keinoilla saavuttaa välitöntä mutta
laimeaa mielihyvää. Se myös vähensi
mahdollisuuksiamme sydäntä ravistelevaan
intohimoon. Tässä mielessä järki on pettänyt
meidät, ja niin ovat tehneet myös benji-hypyt ja
huumeet. Kokemukset ja tunteet, joihin pyrimme,
tapahtuvat ensisijaisesti tiedostamattomassa.
Järjellä yritämme raivata tilaa näiden kokemuksien
ja tunteiden syntymiselle, mutta tämä tila ei ole
järjessä. Järki on kirves, jolla ei ole käyttöä
sisällä talossa, jonka hirret ja takkapuut sillä
veistettiin. Paras taide sisältää kaiken
tarvitsemansa tiedon - ja jatkaa siitä pimeässä
eteenpäin. ( Bataille n non-savoir)...
...musiikki
Pidän musiikista.
Omistan tuhansia cd-levyjä. Kun olin hyvin köyhä,
eivätkä rahani riittäneet ruokaan ja vuokraan, en
silti suostunut myymään yhtään äänilevyä
kokoelmastani. Ennemmin jopa nain ihmisiä rahasta,
löin ihmisiä rahasta ja varastin mitä pystyin. Kun
matkustan, puolet matkatavaroistani on cd-levyjä,
niitä joista sillä hetkellä en saata olla erossa.
Ateljeeasunnossani annan levyjen soida aina paitsi
nukkuessani ja katsellessani videoita. Vaimoni ja
lapseni ovat sopeutuneet. Mikään ei voita istumista
nojatuolissa yksin pimeässä levyjä kuunnellen.
Silloin tunnen olevani eniten elossa. En koskaan
mene ulos ilman cd-soitinta ja kuulokkeita. Painan
play-nappia ennen kuin lukitsen ulko-oveni.
Tavatessani sattumalta kadulla ihmisiä, jopa
sellaisia joita olen kaivannut, olen yleensä
kiusaantunut, koska en raaskisi keskeyttää
levynkuuntelua. Usein väistän ystäviäni ennen kuin
he huomaavat minut. Millainen ihminen siis olen?
Haluaisin olla enemmän, mutta en haluaisi olla
kukaan toinen.
MAITO
(Teemu Mäki,
29.10.1998)
Joku kuolee nälkään
jossain, joku toinen herkuttelee jossain toisaalla.
Mikä heidän suhteensa on? Jos herkuttelu tapahtuu
toisen nälkiintymisen kustannuksella, synnyttääkö se
automaattisesti syyllisyyttä riistäjässä? Jos
syyllisyyden tunne syntyy, viekö se herkusta maun?
Jos syyllisyyttä, syyllisyyden tunnetta, ei synny,
onko herkuttelijan tunne-elämä laimeaa onko
syyllisyyttä vailla oleminen kykenemättömyyttä tai
haluttomuutta tunteisiin? Voiko syyllisyyttä tuntea,
kärsiä siitä, ja tarpeen tullen kuitenkin paitsi
unohtaa, myös peräti vaihtaa vaihdetta ja täysin
rinnoin nauttia herkuttelusta toisen kustannuksella?
Joku nälkiintyy jossain, tv-ruudun tuolla puolen,
joku toinen herkuttelee, tv-ruudun tällä puolen,
tämä on tosiasia. Kenelle tästä on haittaa? Sille,
joka kuolee nälkään. Sille, joka on 10-vuotiaana
pakkotyössä lenkkitossutehtaassa. Entä minulle?
Kenelle asiaintilasta on hyötyä?
Lenkkitossutehtailijalle? Tv:n ääressä
herkuttelijalle? Maistuuko herkku herkummalta, kun
tv:ssä on sille vertailukohta, herkuttomuus? Jos
ruudun tuolla puolen olisi joku syömässä suklaata,
pitäisikö minulla olla kalleinta kaviaaria, että
herkku tuntuisi joltain? Jos kaikille hankitaan
kaviaari, Mersu ja palmurantaloma, havahdummeko
joskus siihen että porkkana, päivähoito ja sauna
ovat tarpeeksi? Sano se viimeiselle riisikupille.
Jos kaikilla olisi tv ja suklaata, olisiko paratiisi
ei vain täällä vaan kaikkialla? Tai olisiko edes
epätoivo poissa? Kuinka paljon nälkäänäkevää
onnellisempi on työtön, joka hakee mieluummin viinaa
kuin kirjastokortin? Millä tämän mittaan? Olenko nyt
kovin synkkä? Pysytäänpä asiassa. Jospa keksinkin,
että enemmistön nälkiintyminen ei johdu vähemmistön
herkuttelusta, jos herkuttelu ei tapahdu
herkuttomien kustannuksella, ajattelenko silti että
vähäosaista pitää auttaa? Syntyykö syyllisyys?
Johtaako se tekoihin? Kenen puolesta ja ketä
vastaan? Vai valitsenko säälin? Ehkä myös
hyväntekeväisyyden? Sikäli kuin se ei romuta
asuntolainani maksuaikataulua. Ovatko sääli ja
hyväntekeväisyys seurausta pahoinvoinnista, jonka
kaltaiseni mutta nälkään kuolevan olion näkeminen
tuottaa? Vai ovatko sääli ja hyväntekeväisyys
seurausta hyvinvoinnista? Vaurauteni vuoksi minulla
on varaa niihin. Rikkauteni vuoksi tarvitsen niitä.
Miksikö? Seison vaurauteni vuorenhuipulla, ja jotta
tuntisin juovuttavaa huimausta siitä, on monien
kuoltava rotkon pohjalle ja minun katsottava heitä.
Vähäosaista pitää auttaa, ajattelenko että niin vain
myötäsyntyisesti on, vai ajattelenko että niin
kannattaa tehdä oman edun vuoksi, ettei vähäosainen
myöhemmin tule tänne kostamaan? Sitäkö pelkään? Vai
sitä että välinpitämättömyyteni nälkiintyviä kohtaan
tekee kiintymykseni omaa lastani kohtaan
epäuskottavaksi? Tekeekö se? Epäuskottavaksi
kenelle? Minulle, muille vai lapselle? Eikö
keskitysleirin komendantti voi olla vapaa-aikanaan
hyvä isä?
PYHÄ
TISKIVESI
(8. versio,
1994–2.4.2001, kirjoittaneet Juha-Pekka Hotinen
ja Teemu
Mäki )
Jumalaa ei ole. En
usko hyvän ja pahan olemassaoloon. Yhteiskunnan
moraalikoodit ja eettiset standardit ovat kulttuurin
tuotetta ja muokkautuvat yhteiskunnan valtaeliitin,
eli yleensä rikkaiden, työkaluiksi ja vallanpitäjien
tarpeisiin, status quon ylläpitämiseksi. Yhteistä
hyvää on vain silloin tällöin. Jokainen on pihvi
jollekin toiselle. Eläminen on tappamista,
synnyttämistä ja joskus samalla jotakin muutakin.
Olemme erillisiä ja rajallisia olentoja: mikä on
sinulle hyvää voi olla minulle pahaa ja päinvastoin.
Jokainen ihminen on saari, mutta juuri välissämme
oleva vesi antaa meille elämän. Harmoniaa ei ole:
olemassaolo koostuu yhteensovittamattomien
vastakohtien välisistä jännitteistä.
Elämällä ei ole
tarkoitusta. Ellei sitä siihen itse projisoi.
Tarkoitan, että elämä itse, se että ollaan olemassa,
ei anna ihmiselle tarkoitusta. Se antaa vain ruumiin
säilyttämisen ja suvunjatkamisen vietin. Nämä vietit
synnyttävät tarpeita, koska olen eläin. Ne eivät
riitä tarkoituksiksi. Fyysinen selviytyminen riittää
elämän sisällöksi sitä huonommin, mitä helpompaa se
on, mitä enemmän jää ylimääräistä aikaa pitkästyä.
Monella ihmisellä, kenties jokaisella, on tietenkin
jokin vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta:
hänen elämällään on jokin tarkoitus, merkitys,
päämäärä tai tehtävä. Mutta ne hän on itse
kuvitellut itselleen. Sitä ennen hänen elämänsä on
ollut tarkoituksetonta. Hän on itse projisoinut nämä
tarkoitukset porkkanaksi eteensä, jotta jaksaisi
juosta, sillä jollei juokse, uppoaa pitkästymiseen:
tylsistyy. Joten on pakko projisoida elämäänsä jokin
tarkoitus: pitkästyminen on ainoa inhimillinen
ongelma ja itsesuggestio elämisen taito.
Minusta kaikki ihmisen niin sanotut ongelmat, joka
ainoa, niin psyykkiset, seksuaaliset, sosiaaliset
kuin taloudellisetkin, johtuvat turhaumista.
Turhauma syntyy, kun ihminen valitsee elämänsä
tarkoituksen väärin. Turhauma syntyy myös, jos hänen
kykynsä projisoida tarkoitusta elämäänsä on heikko:
häntä alkaa kalvaa epäilys, että elämällä pitäisi
olla tarpeiden tyydyttämisen lisäksi joku muukin
tarkoitus ja täyte kuin se, minkä hän on itse
keksinyt. Tätä tarkoitusta ei voi olla.
Turhaudun myös silloin, kun en onnistu saavuttamaan
edes itse itselleni projisoimiani päämääriä,
antamaan elämälleni täyttymystä ja tarkoitusta
verukkeen verran.
Kun turhaudun, ahdistun, katkeroidun, suutun, haluan
olla lopullisesti yksin. Haluan sotia. Sekin näyttää
väistämättömältä niin kauan kuin minulla on
tunteita; itse elämä on vallantahtoa. Vahingonilo on
arkipäiväinen mutta taattu mielihyvänlähde. Ihminen
voi eläytyä uhrin osaan, mutta usein on
mielekkäämpää samastua alistajaan. Vain sotimisen
muotoa voi vaihdella ja sen järkevyyttä säätää:
karate on järkevämpää kuin vetypommien paiskominen.
Olemme erillisiä ja rajallisia olentoja. Jokainen
ihminen on saari, mutta juuri vesi välissämme antaa
meille elämän.
Elämä on luonnon koneiston toimintatapa. Sillä ei
ole päämäärää, koneiston tapoihin tuntuu vain
kuuluvan energian ja materian loputon
kierrättäminen. Luonto synnyttää elämää vain
tuhotakseen sitä. Luonto ei siis anna ihmisen
elämälle tarkoitusta, niin kuin se ei anna ihmiselle
moraaliakaan. Luonto on vahingoittumaton, koska se
ei tahdo mitään, eikä luonnon ulkopuolella ole
mitään. Ihmisen hämmentävä piirre on hänen kykynsä
sekä tietoisesti että alitajuisesti tarkkailla tätä
luonnon rituaalia, myös itsessään. Ihminen voi
ajatuksissaan siirtyä itsensä ulkopuolelle ja jopa
irtautua fyysisestä abstraktioiden pariin, muuttua
Jumalaksi, jolla ei ole valtaa mutta jumalainen kyky
ja halu leikkiä lapsellisia leikkejä millä tahansa.
Kaikki mitä ihminen tekee on puhetta, jota hän puhuu
monologina ja kuuntelee myös. Teksti, jota nyt luet,
on tekstiksi kirjoitettua todellisuutta, jota
itselleni puhun. Todellisuus on kieli. Ihminen
näyttelee elämänsä itselleen. Näytelmän päättää
kuolema.
En halua projisoida elämääni aivan mitä tahansa
tarkoitusta, joka pitäisi tylsistymisen loitolla.
Valitsen parhaan: hyväksyn tarkoituksettomuuden.
Tästä tarkoituksettomuuden hyväksymisestä tulee
elämäni tarkoitus. Tarkkailen sitä mitä on, kuinka
maailma toimii. Luonnon kaikennielevän
ylivoimaisuuden edessä haluan olla luonnon koneiston
pienoismalli, omaksua sen tarkoituksettoman tarmon
ja vitaalisuuden mutta säilyttää samalla
inhimillisen kykyni aistimuksia suurempiin
emootioihin. Olla elossa on olla kivussa, tämä on
elämän määritelmä. Elämä koostuu kivun ja
helpotuksen vuorottelusta ilman kipua ei ole
ohimenevän helpotuksen hetkenä häivähtävää
onnellisuuden illuusiotakaan. Mikään ei tee minusta
onnellista, mutta monet asiat saavat minut
nauramaan. Nauru ei ole onnellisuutta.
Sydämellisinkin nauru voi olla yhtä hyvin katkeran
itseironian purskahdus kuin ilon välähdys. Kipu, sen
kourista pakeneminen, on luonnon koneistossa
elollisen luonnon ainoa motivaattori. Kipu on
kuoleman enne, ja kuolema on kaikki. Vain
kuolevaisuus antaa minulle mahdollisuuden projisoida
mielekkyyttä elämääni tarkoituksettomassa
maailmassa.
En tiedä mitään, paitsi että olen syntynyt, tulen
joskus kuolemaan enkä osaa olla vaiti. Puhumalla,
piirtämällä, laulamalla, järjestämällä todellisuutta
ajatuksissani representoin olemassaoloa, opettelen
pitämään siitä mikä muutenkin on. Todellisuutta
representoimalla vahvistan omaa olemassaolon
kokemustani. Mitä vähemmän esimerkiksi fyysisen
vaaran synnyttämää vitaalisuutta elämässäni onneksi
on, sitä tärkeämpää on olemassaolon kokemuksen
vahvistaminen representaation kautta. En tarvitse
elämääni tarkoitusta, vain kyvyn kokea se
mielekkääksi sellaisenaan. Ainoa tapa saavuttaa
jonkinlainen itsellisyyden tunne suhteessa luontoon
on ymmärtää, tutkia ja liioitella luontoa ajatusten
maailmassa. Leikin jumalaa, se on leikeistä hilpein:
luon maailman uudelleen mielessäni, asetan oman
tulkintani sen ylivoimaista monimutkaisuutta vasten.
Tämä vapaan tahdon illuusion säilyttäminen on
välttämätöntä, jotta voisi elää, toimia ja olla
muuttumatta katatoonikoksi. Muuta motiivia en
tarvitse.
Tarkoituksettomuuden hyväksyminen ei tarkoita
alistumista tai tylsistymistä, henkistä
itsekastraatiota. Minun on oltava tehtävässäni
aktiivinen, sillä valheellisia elämäntarkoituksia on
esteinäni paljon: arvoja, tapahtumia, efektejä ja
niiden kuluttamista. Minun on luovuttava kaikista
tarkoituksista, ja ne, joista en pysty luopumaan,
minun on kulutettava loppuun, jotta viimein pääsisin
tarkoituksettomuuden aallonharjalle. Sillä
aallonharjalla kulutan elämäni. Pitkästymättä. Päivä
kerrallaan, kunnes kuolen.
Kun pystyn nielemään tarkoituksettomuuden, en
tarvitse mitään muuta. En kysele aamuisin miksi
nousta ylös, minulle riittää se että kusettaa ja
että on paljon ajattelemistaan odottavia ajatuksia.
Eläminen on mielekästä, kun sillä ei ole mitään
turhauttavaa näennäistä arvoa, se vain on.
Kun asetun luonnon pienoismalliksi, asetun samalla
itseni ulkopuolelle, jätän itseni ja hyväksyn
tarkoituksettomuuden. Se ei ole tylsistymistä,
masentumista, silmien sulkemista tai kieltämistä. Se
on läpi eikä ohi kulkemista.
Tarkoituksettomuus ei ole tyhjyyttä. Se on jotakin,
tarkalleen ottaen ei-mitään. Siinä on ero.
Halulla nielty tarkoituksettomuus on liikettä, jota
ei havaitse, tulemista, joka ei erotu olemisesta.
Nielemäni tarkoituksettomuus, luonto, jonka
tarkoituksettoman mutta ahkeran koneiston
pienoismallina itseni itselleni esitän, ei ole
tarkoituksellisuuden vastakohta niin kuin
huolettomuus on huolekkuuden vastakohta.
Tarkoituksettomuus ei ole tarkoitusten takana vaan
niiden edessä. Tarkoituksettomuus ei ahdista minua,
koska se on aina tarjolla, avoimena, tarkoitusten ja
syiden edessä. Sitä ei tarvitse etsiä, ja jos etsin,
niin löydän.
On vaikeaa antaa itselleen lupa elää ilman
tarkoitusta. Aivan kuin ei olisi sallittua tai
sopivaa elää ilman syytä, niin kuin ei ole sopivaa
elää ilman työtä. Jo kauan ennen minua ihmiset ovat
tunteneet syyllisyyttä tarkoituksettomuudestaan.
Niin kuin eräs filosofi kirjoitti, ihminen on
syyllinen jo ennen kuin on tehnyt väärin, ennen kuin
on tehnyt yhtään mitään. Minä en ole syyllinen, en
valitse syyllisyyttä.
Jos elämäni on ulkoisesti vaatimatonta, jos olen
köyhä ja käytän aikani tuottamattomasti niin kuin
sanotaan, onko se aineetonta? Onko se tunteetonta?
Onko se siten myös hyödytöntä? Kenelle? Minä kysyn
sen sijaan: Onko elämäni tarpeeksi tarkoituksetonta?
Tarkoituksettomuuden nieleminen vapaaehtoisesti,
halulla, johtaa pyhään. Pyhä ei katoa
ateistiltakaan, vaan leviää arkeen ja likaiseen
kuten ruumiiseen, rivouteen, raakuuteen, himoon,
huumoriin ja ostoskärryihin. Koska pyhä on arjessa,
minun ei tarvitse etsiä sitä kuukävelystä, Afrikan
valloittamisesta eikä rahasta.
GLOBALISAATIO.
RAKENTEELLISEN JA EKSPLISIITTISEN VÄKIVALLAN
VERTAILU
(Teemu Mäki,
1998–2001)
GLOBALISAATIO
Mitä on globalisaatio? Pääoman ja hyödykkeiden
vapautta. Pääoma ja hyödykkeet vapautuvat liikkumaan
ilman valtioiden yksin tai yhdessä asettamia
rajoituksia. Tämän sanotaan synnyttävän
kustannustehokkuutta. Ja sitä se synnyttää.
Hyödykkeet tehdään siellä missä raaka-aineet ja työ
ovat halvinta ja verotus keveintä. Hyödykkeet
myydään siellä, missä väestön ostokyky on suurin.
Globaali kapitalismi ei ole vapaaehtoista. Se
työntyy elämääsi väkisin. Globalisaation
ymmärtämiseksi täytyy hahmottaa väkivallan ovela
olemus. Yritän nyt vertailla kahta väkivallan
monista lajeista, eksplisiittistä ja rakenteellista.
EKSPLISIITTINEN
VÄKIVALTA
Eksplisiittinen väkivalta on sitä mikä tunnistetaan
väkivallaksi: vaimonhakkaus, koulukiusaaminen ja
raiskaus. Eksplisiittisen väkivallan uhri,
sivustakatsojat ja yleensä myös väkivallantekijä
itse näkevät teon väkivaltana. Eksplisiittinen
väkivalta on usein seurausta rakenteellisesta
väkivallasta ei koskaan toisin päin.
Työttömyydestään ahdistunut saattaa hakata lapsiaan,
esimerkiksi sillä tavoin saattaa rakenteellinen
väkivalta synnyttää häirikköväkivaltaa. Väkivalta
virtaa niin juohevasti ja niin usein rakenteellisen
väkivallan lajista eksplisiittiseen
verenvuodatukseen, että näitä väkivallan lajeja on
vaikea erottaa toisistaan. Silti erottelemista
kannattaa yrittää.
RAKENTEELLINEN
VÄKIVALTA
Tunteaksesi olevasi rikas tarvitset köyhiä.
Tunteaksesi olevasi hyvä tarvitset pahuutta.
Vertailukohdaksi.
Mitä on rakenteellinen väkivalta? Se on tietoisesti
tai tiedostamattomasti yhteisö-, yhtiö- tai
valtiotasolla organisoitua väkivaltaa, joka
näyttäytyy jonain muuna, kuten vapaaehtoisena
kaupankäyntinä, rationalisointina,
kulttuuriperintönä, leikinlaskuna tms. Globaali
kapitalismi on sen, eli riiston, laajin muoto.
Globaalin
kapitalismin rakenteellinen väkivalta,
rationaalisesti organisoitu, teollisesti
valmistettu, näennäisesti rakentavaksi työksi ja
tuotannoksi sivistynyt, tappaa useampia ja aiheuttaa
enemmän hedelmätöntä kärsimystä kuin se suora
fyysinen, eksplisiittinen, epätoivoinen väkivalta,
joka ilmenee yhteiskunnassa häiriöinä ja poikkeamina
eikä julkisesti hyväksyttyinä käytäntöinä. Miksi
rakenteellinen väkivalta on tuhovoimaltaan niin
paljon suurempaa kuin privaatti ja järjetön
pikkuserkkunsa, häirikköväkivalta? Yksi syy on sen
tekninen ylivoimaisuus, tehokkuus, taloudellisen
niskalenkin mahti yksinäiseen stilettiin verrattuna.
Tärkeämpi syy on se, että rakenteellinen väkivalta
mutkistaa, käsitteellistää, monitulkintaistaa ja
abstrahoi riistäjän ja riistetyn välisen suhteen,
niin ettei riistäjä, eikä välttämättä edes riistetty
itse, havaitse tuon suhteen väkivaltaista perustaa.
Siksi se ei aiheuta riistäjässä samanlaista kauhun,
inhon ja empaattisen surun primitiivirefleksiä ja
inhon ja vihan refleksiä riistetyssä, jollaisen
avoin verenvuodatus aiheuttaisi. Tämä tekee
rakenteellisen väkivallan harjoittamisen helpoksi.
Hyväsydäminen toimistotyöntekijä ja äiti saattaa
puolitietoisesti tehdä pelkällä äänestys- ja
kulutuskäyttäytymisellään enemmän ja useammin
väkivaltaa kuin sarjamurhaaja. Vallantahto,
kamppailunhalu, ahneus ja tai edes sadismi eivät
sinällään vaatisi tätä. Ne tyytyisivät vähempään
vereen. Sivilisaatiossamme eksplisiittinen väkivalta
on siivottu ja paheksuttu tehokkaasti piiloon.
Samalla on luotu uskomus, että olemme
väkivallattomampia kuin kukaan ennen tai nyt. Mutta
itse asiassa väkivaltaisuutemme ei ole kuihtunut
vaan laittanut naamarin ja kasvanut korkoa.
RIISTO
GLOBAALISSA LUOKKAYHTEISKUNNASSA
Monikansallinen
suuryritys laajentaa Kaukoitään, ostaa suuren läänin
sademetsää Indonesian hallitukselta. Parturoi metsän
raaka-aineeksi huonekaluteollisuudelle, jonka
markkinat ovat USA:ssa, ja istuttaa tilalle
kysytyintä puulajia. Yhtiö vie maasta sekä tuotteet
että voitot, maksaa työnkeijöilleen surkeaa palkkaa
ja vain vähän tai ei ollenkaan veroja Indonesian
hallitukselle. Metsän kylissä asuneet paikalliset
joutuvat vaihtamaan elinkeinoa, sillä vanha metsä
häviää eikä uusien yhden puulajin istutusten
keskellä voi jatkaa keräilyä, pikkuviljelyä eikä
vuohenlaidunnusta. Kynnelle kykenevät lähtevät
suurkaupunkiin töihin. Työtä löytyy prostituoituna,
lenkkitossutehdastyöläisenä tai sinä heppuna, joka
pesee liikennevaloissa autojen tuulilaseja ja kerjää
vastineeksi rahaa. Lenkkitossutehtaan palkalla pysyy
hengissä ja poissa taivasalta, mutta tietä
vaurauteen ei ole, vaikka integrointi
maailmantalouteen on tapahtunut. Tossut viedään
Eurooppaan myytäväksi. Riistoketjun tässä päässä
saan jalkaani joka vuosi uudet lenkkarit. Joka vuosi
ne ovat paremmat ja halvemmat. Tossut, jotka joku
12-vuotias on ommellut kasaan 16-tuntisen
työpäivänsä osana toisella puolen maailmaa.
Kuitenkaan en ole kenkäkaupassa sadisti, etkä
sinäkään. Uudet lenkkarit tuntuvat hyviltä ja
näyttävät uusina ja puhtaina paremman elämän
lähtölaukaukselta. Uusien lenkkarien tuottama
mielihyvä kestää viikon, eikä tuo mielihyvä lainkaan
johdu siitä että kengät on tuntemattoman neekerin
verellä maksettu, päinvastoin, koko rakenteellisen
väkivallan hienostunut idea on siinä, ettei sen
vuodattama veri näy hyödynsaajalle asti.
Mutta miksi
vastustaisin tätä globaalia luokkayhteiskuntaa, jos
itse olen edunsaajavähemmistön jäsen? Tämä on oikea
kysymys jokaiselle, ei vain kaltaiselleni
relativistille. Monen mielestä on itsestään selvää,
että muihinkin kohdistuvaa riistoa täytyy vastustaa,
koska, kuten sanotaan, muuten menettää
itsekunnioituksensa tai nälkäinen neekeri tulee
huomenna kostamaan. En usko. Eikö elämäntapamme ole
tyrmäävä todiste juuri päinvastaisesta? Vaikka
tiedämme maailman väestön enemmistön ahdingosta,
näemme siitä todisteita joka päivä tv-uutisista, se
ei estä meitä ostamasta vaikkapa kolmenkympin
suklaajäätelölitraa iltaelokuvan seuraksi. Tiedämme
kyllä, että periaatteessa tuo 30 markkaa (5 euroa)
riittäisi takaamaan maailman toisella puolella
nälkiintyvälle perheelle puoli vuotta lisää
elinaikaa. Tiedämme tämän, mutta jäätelön maku ei
siitä pilaannu. Siis miksi vastustaa?
KAPITALISMIN TEHOKKUUS
JA TEHOTTOMUUS
Mitä on kapitalismi? Talousjärjestelmä, jossa
tuotantovälineet ovat yksityishenkilöiden
omistuksessa. Pääoman ja tuotantovälineiden
omistajat päättävät niiden käytöstä ja
kehityssuunnasta. Omistajien päämääränä on
henkilökohtainen liikevoitto. Kapitalisti väittää,
että kiihkeä henkilökohtaisen taloudellisen voiton
tavoittelu lisää työn tuottavuutta ja vauhdittaa
teknistä kehitystä. En kiistä. Kapitalisti myös
väittää, että yksityisen eduntavoittelun
sivutuotteena syntyy automaattisesti myös yhteistä
hyvää. Olen eri mieltä. Vaikka varallisuuspyramidin
huipulle kertyy suklaata, se ei välttämättä koskaan
valu pohjakerrokseen asti.
Kapitalismi lisää talouden toimeliaisuutta ja
vauhdittaa teknistä kehitystä, mutta se ei
välttämättä ole yhteinen etumme. Kapitalismi
kasvattaa tuotantoa ja kulutuskykyämme, mutta
valikoiden: vain joidenkin asioiden tuotanto ja
kulutus kasvaa, nimittäin niiden jotka tuottavat
eniten voittoa. Nämä tuottavimmat tuotteet ja
palvelut eivät välttämättä ole niitä mitä kipeimmin
tarvitsemme. Siksi suuria kasvualoja ovat
esimerkiksi uhkapeliteollisuus, vankilateollisuus,
viihdeteollisuus sekä tavaramerkkituotanto.
Jälkimmäisellä tarkoitan vaikkapa pullollista vettä,
jonka fysikaalinen koostumus on aivan sama kuin
vesijohtoveden mutta josta maksetaan satakertainen
hinta, koska siihen on markkinoinnilla saatu
liitettyä eri mielikuvia kuin vesijohtoveteen.
Kapitalismi on järjestelmä, jossa alkoholinmyynti
täysi-ikäisille ja kunkin joulusesongin trendilelun
markkinointi lapsille on yrittäjälle kannattavampaa
kuin sairaiden hoitaminen tai intensiteetiltään
uskoontulemiskokemusta muistuttavien (mutta uskonnon
ja heroiinin sivuvaikutuksia omaamattomien)
elämysten tuotanto. Kapitalismi on järjestelmä, joka
nostaa maailman rikkaimmaksi mieheksi vuorotellen
Mars-suklaapatukkaimperiumin omistajat, öljyparonin,
pörssikeinottelijan ja tietokonemarkkinoita
monopolillaan terrorisoivan liikemiehen.
Kapitalismi väittää
olevansa tehokkain tuotannon pohja ja muoto, jossa
kuluttaja päättää demokraattisesti. Systeemi, jossa
kuluttajien tarpeet, halut ja vaatimukset ohjaavat
tuotannon virtaa sen sijaan, että sen tekisi
ylimielinen keskusjohto. Tämä ei ole totta.
Kapitalismi on tehokas järjestelmä uusien
tuotantotapojen kehittelyssä, koska kilpailu
markkinoilla on niin ankaraa, mutta kilpailulajina
ei ole kuluttajien tarpeiden tyydyttäminen vaan
niiden luominen. Sellaisten halujen synnyttäminen,
joista on hyötyä halujen synnyttäjälle. Kysynnän ja
tarjonnan laki tuottaa hyödykkeille laskennallisesti
oikean hinnan, mutta hyödykkeen menekki ei todista,
että hyödyke olisi ostajalleen tai yhteisölle
pitkällä tähtäimellä hyväksi.
Rakenteellisen
väkivallan uhri ei usein edes tiedä olevansa uhri,
tai jos tietää, häneltä puuttuu kyky artikuloida
vammansa, koska vallitseva kieli on
väkivallantekijän kieli. Ja koska rakenteellisen
väkivallan tekijä ei tiedä tai usko olevansa
riistäjä, ei hänen kielessään ole tilaa myöskään
uhrin äänelle. Anorektikko on aseeton ja äänetön.
Valtavirran kauneuskäsitysten nielaiseminen omiksi
tarkoittaa alistumista kauneuskäsitysten takana
oleviin arvoihin, jotka palvelevat jonkun toisen
markkinoijan, hallitsevan luokan, luokkayhteiskunnan
kurinpidon päämääriä. Kulutusyhteiskunnan kivääri ja
ruoska on esteettinen propaganda, jolla kansalaiseen
asennetaan halut, jotka palvelevat kiihtyvän
tuotannon ja kulutuksen itsetarkoituksellista
rituaalia.
Rakenteellisen
väkivallan hedelmät, edunsaajan palkinnot ovat
hyödykkeitä, joista irtoaa vain mietoa iloa ja
joilla on lähes pelkästään suhteellista arvoa. On
hämmentävää, että näin laimean mielihyvän eteen
täytyy myös riistäjän tehdä valtavasti työtä,
organisoida ja ylläpitää jättiläismäistä
maailmanlaajuista koneistoa. Tuloksena on rajaton
määrä tv-kanavia, muodin aaltoja, suklaapatukoita ja
ennenkuulumattoman pitkä eliniänodote – kaikki
hyödykkeitä, joiden vuoksi ei voi itkeä ilosta.
Kulutuskapitalismin hedelmät ovat välittömästi
vaikuttavia mutta laimeita ja nopeasti haihtuvia
efektejä, jotka turruttavat meidät hitaasti.
Varsinainen umpikujamme on tämä, ei näiden hedelmien
hintana oleva köyhien kärsimys, sillä köyhien
kärsimystä me, rikkaat, siedämme loputtomasti.
Köyhien kärsimystä me jopa tarvitsemme. Kun näemme
televisiossa orjaluokan työssään kulutuskapitalismin
konehuoneessa, saamme epätoivoisesti kaipaamamme
vertailukohdan, ja äkkiä kotimme täyttävien
henkilökohtaisten hyödykkeitten imperiumi tuntuu
edes hetken todelta ja arvokkaalta. Tämä on
ensimmäinen syy vastustaa globaalia
kulutuskapitalistista luokkayhteiskuntaa.
RIISTO ULOTTUU
KAIKKIALLE
…kapitalistinen talous on sodan jatkamista toisin
keinoin. Se, että se operoi viettelyllä,
yksityisomaisuudella ja yksilönvapauden illuusiolla
ja pohjautuu näennäisesti vapaaehtoisuudelle, tekee
siitä vain vaarallisemman. Tulla riistetyksi
huomaamattaan on pitkän päälle vahingollisempaa kuin
olla avoimesti orjuutettu. Jälkimmäisessä
tilanteessa tiedät tuskasi syyn, voit paikallistaa
vihollisen ja sitten työskennellä häntä vastaan.
Edellisessä tilanteessa on vaikeaa edes tajuta, että
kastraatiosi ja mestauksesi on käynnissä, sillä
aseen terää ei näy ja kurjuutesi on peitetty
välittömän mielihyvän korvikeherkuilla…
Rikkaissakin maissa on nykyään pysyvästi korkea
työttömyysaste. Joko avoin tai peitelty.
Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että suuri osa
väestöstä joko on osa-aikatyössä, joka ei riitä
elättämään heitä, tai sitten heillä on yhtaikaa
monta niin huonosti palkattua työpaikkaa, etteivät
he pysty elättämään perhettään. Samalla on tullut
tavaksi leimata työttömät laiskoiksi parasiiteiksi
ja pakottaa heidät sosiaaliturvaa niistämällä
ryhtymään olematonta minimipalkkaa halvemmalla
rikkaiden palvelijoiksi yhteiskunnassa, jossa
todella tarpeellisten ja yhteishyvää tuottavien
työpaikkojen määrä koko ajan vähenee, kiitos työn
tuottavuuden räjähdysmäisen kasvun. Tuottavuus
kasvaa ei vain teknisen kehityksen ja kiihkeän
kilpailun vuoksi vaan varsinkin siksi, että
yhteiskuntaa rakennetaan ensisijaisesti tuotannon
kasvun ja kustannustehokkuuden ehdoilla. Miksi
valtioilla on siitä huolimatta yhä suurempia
vaikeuksia ylläpitää julkista koulutusta,
vanhustenhoitoa ja terveydenhuoltoa, niiden
kehittämisestä puhumattakaan, vaikka
bruttokansantuote kasvaa? Siksi, että lyhyellä
tähtäimellä nuo yhteiskunnan toiminnot vain
vähentävät valtion ja siellä toimivien yritysten
kilpailukykyä.
Yhteishyvää tuottavat toiminnot, ne jotka
hyödyttävät kaikkia ja joita kaikki tarvitsevat,
automatisoidaan, ja niistä tulee harvojen yksityistä
omaisuutta ja voitokasta liiketoimintaa. Tämän
vuoksi suurin osa työväestöstä menettää hyödyllisen
ja rakentavan roolinsa yhteiskunnassa. On vähemmän
ja vähemmän välttämättömiä työpaikkoja, jotka
todella tarvitsevat työntekijöitä. Yhä suurempi osa
väestöstä sen sijaan joutuu ottamaan kuinka
naurettavan tai nöyryyttävän työn tahansa voidakseen
lunastaa normatiivisen kulutuskykynsä, jolla
vuorostaan lunastaa ihmisyytensä. Näitäkään
työpaikkoja ei riitä jokaiselle. Työntekijät
taistelevat olemassaolostaan työntekijöinä
kilpaillen keskenään yhä kovemmin, ja kun he
häviävät heille sanotaan: Tehkää kovemmin töitä.
Kouluttautukaa muita etevämmiksi. Perustakaa oma
yritys. Tehkää itsenne halutuiksi ja tarpeellisiksi!
Uudet yrittämisen muodot ovat yhä väkinäisemmin
keksittyjä ja yhä useammin yhteishyvän vastaisia.
Yhä työläämpää aivopesua ja itsesuggestiota
tarvitaan, jotta uskoisimme kykyymme nauttia vielä
yhdestä uudesta tv-kanavasta, suklaapatukasta,
urheilulajista, rikkaimurista ja kännykkään
tilattavasta säätiedotuspalvelusta.
Tuotannon ja työn yhteiskunnallinen funktio muuttuu.
Kyse ei ole enää niinkään siitä, että yhteistuumin
ja työnjaon kautta hoitaisimme yhteiskunnan
ylläpidon tehokkaasti, vapauttaisimme itsemme
raadannasta ja katkerasta kilpailusta olemaan
mahdollisimman vapaita ja toteuttamaan itseämme.
Paremminkin on kyse siitä, että pinnistellen ja
kollektiivisen itsesuggestion voimin yritämme keksiä
lisää näennäisesti kannattavia tuotannon muotoja,
tehdäksemme itsemme näennäisesti hyödyllisiksi ei
itsellemme vaan tuotantokoneistolle. Samalla myös
kulutuksesta tulee työtä. Uskottelemme itsellemme
että hurmaannumme muiden tekemistä yhdentekevistä
tuotteista, jotta voisimme luottaa siihen, että muut
vuorostaan ovat kiitollisia tekemistämme
tyhjänpäiväisyyksistä ostopäätökseen, ja vain
ostopäätökseen, asti. Näin tuotantovälineiden
omistajan asema koko ajan paranee ja työntekijän
asema huononee. Työntekijä joutuu joustamaan ja
antamaan periksi yhä enemmän, työskentelemään
tehokkaammin, omistautumaan työlleen, koska muuten
hänet voidaan korvata ahneemmalla,
epätoivoisemmalla. Kuinka tässä näin kävi? Eikö
sivilisaation pääidea ollut vapauttaa meidät työlle
omistautumisen pakosta, vapauttaa meidät veitsi
kurkulla kilpailemisesta? Kapitalismi vapauttaa
tuotantotehokkuutta lisäävän kilpailun mutta ei
meitä. Se mikä oli työvoimaa, työläiset ja
keskiluokka, on nyt yhä useammin työläisinä
tarpeetonta, hyödyllistä rikkaille lähinnä
pakastepitsan, tittytainmentin ja tuottoisten
brandien kuluttajina ja kotineekereinä.
Jos rakenteellinen väkivalta kohdistuu, ei
pelkästään avuttomiin köyhiin maailman toisella
puolen, vaan myös suhteellisesti köyhiin rikkaassa
kotimaassani, olen myös itse vaarassa joutua
riistettyjen joukkoon. Itse asiassa jokainen, joka
on ensisijaisesti työntekijä eikä vakavarainen
omistaja, on vaarassa. Rakenteellinen väkivalta
turruttaa väkivallantekijän välitöntä mielihyvää
saalistavaksi narkkariksi ja möyhentää riistetyt,
lopulta myös kotineekerin, plantaasinomistajan
koiralle syötettäväksi jauhelihaksi. Tämä on toinen
syy vastustaa globaalia kulutuskapitalistista
luokkayhteiskuntaa.
NIMENI
ON SADE, MARKIISI DE SADE /
UTILITARISTINEN VÄKIVALTA VS. KATARTTINEN VÄKIVALTA
(Teemu Mäki,
2000)
Hei taas, nimeni on
Sade, markiisi de Sade. Onko tämä kaikki edelleen
kovin synkkää. Ontuvaa ja hajamielistä höpötystä
väkivallasta. Miksi ei jotain kivempaa? Mutta
tämähän on kivaa. Ajanvietettä. Katselet näitä
kuvia, peilikuvaasi, kuuntelet näitä sanoja ja
sitten kun ei enää huvita, poistut, menet kotiisi,
eikä mikään ole muuttunut.
Pidän väkivallasta. Olen varmaankin maailman
rikkainta ihmistä ilkeämpi. Olen usein
vahingoniloinen, harrastan väkivaltaisia
urheilulajeja, koska pidän lyömisestä ja kivulla
leikkimisestä. On ihmisiä, joiden kuolema
ilostuttaisi minua. On myös ihmisiä, joiden
tappamisesta näen leppoisia unia. Et ole ehkä
samanlainen, mutta silti: väkivalta ei ole
sinullekaan vain surua vaan myös hyötyä ja
mielihyvää. On taikauskoa ajatella, että väkivalta
voitaisiin kokonaan sublimoida yhteishyvää
tuottavaksi työksi ja harmittomaksi kisailuksi.
Rakenteellisessa väkivallassa väkivallan
väkivaltaisuus kätketään. Kun väkivallan
taltuttaminen, sublimaatio ja muuttaminen työksi
onnistuu vain näennäisesti, säilyttää se
tuhovoimansa ja kasvaa kuin syöpä rationaalisen
naamionsa takana. Väkivallasta tulee polttoainetta
koneeseen, joka väittää rakentavansa yhteishyvää
mutta tuottaakin itse asiassa vain henkilökohtaista
laskelmoitua voittoa. Tällä hyödyn-, vaurauden- ja
mukavuudentuotantokoneella on kyltymätön jano. Se
voi kasvattaa polttoaineen kulutustaan rajattomasti.
Tässä utilitaristisessa prosessissa menetetään
väkivallan hilpeä ja hedelmällinen kyky elävöittää
ja turboahtaa elämäntunnetta piittaamattomalla
elämän tuhlauksella. Väkivallasta tulee pelkkä
vaihdannan väline, se kulutetaan siististi pakattuna
yhä uudelleen ja uudelleen. Sillä saadaan hieman
lisättyä kulutuskykyä, hieman entistä halvempaa ja
parempaa kahvia, nopeampi auto, automatisoidumpi
työ, monipuolisempi kodin viihdekeskus, entistä
yltäkylläisempi ja eksoottisempi lomakohde. Mutta
väkivallan väkivaltaisuus pysyy piilossa
väkivallantekijältä. Ja uhrin tuska on totta
uhrille.
Rakenteellisella väkivallalla ei ole sellaista
katarttista, orgastista, elämää vahvistavaa
vaikutusta, joka esimerkiksi
kamppailulajiväkivallalla voi olla. Väkivalta, joka
teeskentelee olevansa kaikkea paitsi väkivaltaa,
paisuu helposti vuoreksi, kun taas se väkivalta,
joka on itsetarkoituksellista, itsestään tietoista
vallantahdon virtaamista sellaisenaan, pysyy
pienimuotoisena. Miksi? Tarvitsemme tai nautimme
toisten tai itsemme voittamisesta, hallitsemisesta
tai tuhoamisesta. Tarvitsemme tai nautimme itsemme
menettämisestä ja unohtamisesta, johonkin suurempaan
eloisuuteen sulamisesta, itsemme hukkaamisesta.
Mutta nämä elämykset eivät vaadi suuria ulkoisia
muotoja. Ja kuten seksuaaliset, empaattiset ja
hoivaavatkin tarpeet, ovat vallantahdonkin
ilmaisutarpeet uusiutuvia ja kasvamattomia:
ruokahalu, seksinnälkä ja vallantahto ovat
talouskasvulogiikan ja materialismin ulkopuolella.
Tyydyttymiseen tarvittava määrä ruokaa, seksiä ja
nautinnollisia kamppailukokemuksia pysyy samana
vuodesta toiseen. Ne ovat tarpeita, jotka kuluttavat
itsensä tänään ja syntyvät huomenna uudelleen,
samankokoisina. Ruokahalu ei oikeasti kasva
syödessä. Itsetarkoituksellinen väkivalta on
mielekästä tuhlausta, hedelmällisyyden
nautinnollista ylipursoa.
VÄHENTYMÄTTÖMISTÄ HYVISTÄ
KULUTUSKYVYTTÖMYYTEEN
(Teemu Mäki,
1999–2001)
…tuntoisuuden
ja
ruumiin- ja minänjatkeiden välinen yhteys, kivun ja
kuvittelun yhteys, on katkaistu, ja näin minän kaksi
osastoa ovat alkaneet työskennellä toisiaan vastaan.
Ensimmäisessä vaiheessa luotiin asioita, joilla oli
kahdensuuntainen kyky, toisaalta ne olivat ruumiin
projektioita esineisiin, toisaalta näillä esineillä
oli kyky projisoida ruumiiseen ominaisuuksia, joita
ruumiilla ei muuten olisi ollut, esineet siis
tekivät ruumiista uuden. Ensimmäisellä
ominaisuudella ei olisi merkitystä ellei sitä
seuraisi toinen: ei olisi mielekästä projisoida
näkemisen ideaa silmälaseihin ellei noita
silmälaseja voisi sitten laittaa päähänsä ja
oikeasti nähdä paremmin. Kun näistä esineistä sitten
kuitenkin kehkeytyy uusia esineiden sukupolvia,
toinen näistä ominaisuuksista pysyy ennallaan ja
toinen tulee epäluotettavaksi tai kuihtuu.
Viimeisimmässä muodossaan, toisin kuin
ensimmäisessä, tuo esine on edelleen ruumiin
projektio, mutta toisin kuin ensimmäisessä
sukupolvessa, se ei enää viittaa takaisin ruumiiseen
eikä muokkaa sitä, sillä jokainen esinesukupolvi
viittaa lähinnä juuri edeltävään esinesukupolveen…
Elaine Scarry
…kapitalisti on
kadottanut ruumiinsa ja mielensä välisen yhteyden.
Omaisuus on hänelle ruumiin korvike. Pitääkseen yllä
tätä ruumiin illuusiota hän kasvattaa omaisuuttaan,
pakottaa sen imitoimaan orgaanisia tuntevia olioita.
Kulutushurmalla hän suojelee itseään fyysiseltä
kivulta ja samalla tuon kivun korvikkeeksi rankaisee
korvikeruumistaan sen tunnottomuudesta, yrittäen
herättää sitä henkiin. Imitoiden mielen ja ruumiin
vuorovaikutusta. Tämä eksorsismi ei onnistu…
…tämän kulttuurin artefaktit eivät viittaa tuntoon
eivätkä vastavuoroisesti vaikuta tuntevaan
ruumiiseen, sen sijaan ne hukuttavat sinut mukavaan
turtumukseen, jossa jatkuvasti lisäät
vieraannuttavien esineiden ja palvelujen annostusta
lohduksesi, säästääksesi aikaa ja vaivaa
säästääksesi lisää aikaa ja vaivaa säilyttääksesi
tuntoisuuden illuusion…
INTOHIMON HÄMÄRÄ
KOHDE EI OLE MIELIKUVAHYÖDYKKEEN MAHDOLLISTAMA
ELÄMYS VAAN SIITÄ MAKSAMINEN
Voivatko hyödykkeet kantaa absoluuttisia arvoja?
Onko hyödykkeissä vähentymättömiä hyviä, asioita
joiden kyky myönteisesti elähdyttää ei laimene,
vaikka ne tulisivat kaikkien omiksi, varmoiksi, ja
siten itsestään selviksi? Luulen että ei.
Luottamus "vähentymättömiin hyviin" on vaarallinen
harha. Joka niihin luottaa rakentaa hyvinvointiaan
pysyviksi luulemistaan palikoista. Kun niiden kyky
elähdyttää häntä itseään häilyy, hän turhautuu.
Kaikki on hyvin, tämän täytyy tuntua hyvältä. Hän
sanoo, sanoo sen myös muille, jotka eivät anna
asianmukaista arvoa määrätietoisesti rakennetulle
hyvinvoinnille. Hän sanoo sen samalla äänellä ja
yhtä turhaan kuin pulskan lapsen ruokahaluttomuuteen
tuskastunut äiti sanoo lapselleen: Syö heti murosi,
etkö tajua että toisella puolen maailmaa lapsia
kuolee nälkään.
Ei edes terveys ole vähentymätön hyvä. Usein
ajatellaan, että ihminen vain joko on terve tai
sairas, kivussa tai kivuton, mutta se ei ole totta.
Ihminen ei ole vain yksinkertaisesti terve tai
sairas, hän näyttäytyy itselleen terveenä tai
sairaana muun muassa sen mukaan, mikä on yhteisön
keskimääräinen omahampaisuusaste, kävelykyky ja
eliniänodote.
Asiat ovat meille olemassa ja todellisia vain ja
nimenomaan representaatioina. Maalaisjärjen
hierarkia "toden" ja "kuvitellun" väliltä voidaan
siis purkaa. Todellisuus on yliarvostettua. Sekä
fysikaalisen todellisuuden laihat kuvajaiset että
niiden pohjalta fabuloidut mielikuvituksen loikat
ovat mielellemme vain kuvia. Siksi faktapohjaisten
kuvien kyky elähdyttää meitä ei voi mitenkään
automaattisesti olla suurempi kuin mielikuviteltujen
kuvien. "Fyysisten realiteettien" jonkinlainen
hahmottaminen on tarpeen, ettei kuole nälkään tai
kävele vahingossa pilvenpiirtäjän ikkunasta ulos,
mutta tämä fyysisen todellisuuden
välttämättömyyksien ymmärtämisen perustaso on
alhainen. Suurin osa inhimillisestä toiminnasta on
yritystä kuvitella olemassaolo mielekkääksi, ei
yritystä selviytyä fyysisesti.
Mitä on porvarillinen materialismi? Uskoa siihen,
että aineelliset hyvät pitkä eliniänodote,
hengissäpysymisen vaivattomuus, mahdollisimman suuri
määrä vapaavalintaisia viihdykkeitä positiivisesti
korreloivat elämän mielekkyyden ja nautittavuuden
kanssa. Kulutuskapitalismin edellytys on kuvitelma
siitä, että hyödykevuoren paisuminen tarkoittaa myös
nautinnon lisääntymistä. Epätoivoinen luottamuksemme
konsumerismiin näkyy siinä, että vaikka harva uskoo
rikkaiden olevan onnellisempia kuin köyhien, silti
useimmat luottavat siihen että oma elämä paranee,
jos nytkähtää yhtä palkkaluokkaa vauraammaksi.
Mistä on kysymys? Siitä, että kulutuskapitalistiset
hyödykkeet ovat nopeita efektejä, välähtäviä
representaatioita, joilla on usein liian hitaasti
maatuva materiaalinen olomuoto. Tunsin vanhan
maanviljelijän, joka katsoi tv:stä vain uutiset,
koska "ne jännityssarjat ja muut ei oo totta".
Konsumeristi voi katsoa tv:tä silmänsä puhki, mutta
silti hän muistuttaa tuota peräkylän paappaa.
Analogia on siinä, että myös konsumeristi luottaa ja
ottaa vakavasti vain sellaiset representaatiot,
joilla on "faktuaalinen" olemus, vaikka hän
tietääkin elävänsä "elämysyhteiskunnassa".
Spektaakkelit ja elämykset ovat konsumeristille
kuitenkin vakavasti otettavia vain, jos niiden arvo
on tarkasti kommunikoitavissa kaikille: niillä on
hinta eli mitattavissa oleva "faktuaalinen"
ulottuvuus. Uusi auto ja vastasaavutettu kyky
matkustaa vuosittain lomalle toiselle puolen
maapalloa ovat vaurauden kuvakkeita, joiden
klikkaaminen tuottaa kokemuksen vauraudesta vain
niin kauan kuin muistissa on niitä edeltävä köyhempi
aika, ja niin kauan kuin vain harvalla on niihin
varaa. Ihmiset osittain myöntävät tämän todeten,
että nykyajan ihmisellä pitää olla sisävessa,
mikroaaltouuni ja yli neljä tv-kanavaa, vain koska
siihen on totuttu. Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että
edistysusko on korvautunut oravanpyöräfatalismilla.
Emme niinkään usko, että voimme rakentaa
huomispäivän maailmasta nautittavamman kuin
tämänpäiväisestä. Sen sijaan tyydymme toteamaan,
että meidän on pakko kuluttaa huomenna enemmän ja
parempia hyödykkeitä kuin tänään, koska
tämänpäiväisiin olemme jo iltaan mennessä väsyneet.
Kuka uskaltaa kysyä, kannattaako loputtomasti
keskittyä rakentamaan yhä turvallisempaa ja
mukavampaa, yhä terveemmillä ja pitkäikäisemmillä
yksilöillä kansoitettua yhteiskuntaa? Millä
hinnalla? Kannattaako rakentaminen, jos se ei tuota
entistä onnellisempien yhteisöä, mielekkäämpää ja
intensiivisempää elämää? Kannattaako rakentaminen,
ulkoinen puuhakkuus ja fiktiivisten hyvän tiilien
pinoaminen, jos mielihyvää ei tuota se mikä rakentuu
eli hirviöksi paisuva apparaatti vaan rakentuessa
kulutettavat edistyksen representaatiot, voitokkaat
mielikuvat? Kannattaako kulutuskyvyn lisääminen, jos
kyse on kokonaan verrannollisesta vauraudesta?
Hyödykkeitä himoitessamme emme himoitse itse
hyödykkeiden erityisiä käyttöarvollisia
ominaisuuksia. Sen sijaan janoamme vanhan ja uuden
hyödykkeen välisen "laatueron" siemaisemista. Huonon
ja paremman välisen eron kulauttamista. Janoamme
arkisen ja yllättävän välisen eron ensisiemausta.
Meitä kutkuttaa ja huimaa tämä loikka yli laatueron
muodostaman kuilun, eivät itse hyödykkeet joilta
ponnistamme ja joihin päädymme.
Konsumerismin väitetään olevan mielikuvahyödykkeiden
kuluttamista. Käyttöarvo on hyödykkeiden tärkein
ominaisuus sodassa ja lääketieteessä, mutta ei
arjessa. Mielikuvahyödykkeillä mässäilyä ei voi enää
vakavalla naamalla paheksua, koska se ei ole pahe,
josta jumala rankaisee, eikä kämmenet karvoittava ja
aivot kutistava masturboinnin laji. Siksi ainoa
ongelma, jonka kulttuurikritiikin kuolemaan uskova
kulutuskapitalismin tarkastelija näkee, on tekninen:
miten saada luonnon kantokyky sietämään
kulutusvimmamme aiheuttama hävikki ja jäte? Tässä ei
kuitenkaan ole kaikki. Olennaisinta on, että
kulutuskapitalismi ehkä on nimenomaan kyvyttömyyttä
kuluttaa mielikuvahyödykkeitä.
Koska kulutuskapitalismin (mielikuva)hyödykkeissä
olennaista on niiden eksklusiivisuus (hinta) ja
uuden hyödykkeen "laatuero" vanhaan, se mitä
varsinaisesti hankitaan ja käytetään ei ole
hyödykkeiden materiaalinen ilmiasu, joka vain
menettää viettelykykynsä ja muuttuu konkreettiseksi
jäteongelmaksi. Se, mitä hankitaan ja käytetään, ei
myöskään ole tavaraan tai palveluun paketoitu
mielikuvahyödyke. Tavara tai palvelu myydään
lupauksella mielikuvahyödykkeestä, mutta se minkä
kuluttaja varsinaisesti kuluttaa on ostohetken
orgasmi: mielikuvahyödykkeen omistajaksi tulemisen
huimaus. Kuluttaja ei olekaan elämäniloinen
hedonisti vaan pakkoneuroottinen hamstraaja, joka on
kykenemätön nauttimaan saaliistaan ja uuvuttaa
itsensä yrityksissään hankkia vielä lisää. Intohimon
hämärä kohde ei ole mielikuvahyödykkeen
mahdollistama elämys vaan siitä maksaminen. Siksi
hyvinvointivaltionkin työttömät masentuvat, vaikka
heidän ulottuvillaan on enemmän ilmaisia tai halpoja
liikunta- ja kulttuuripalveluja kuin maailman
väestön valtaosalla tulee koskaan olemaan. He
masentuvat ja menettävät elämänhalunsa, koska tässä
kulttuurissa on lähes mahdotonta pitää arvossa sitä
mikä on ilmaista, ja siksi on alentavaa olla
maksukyvytön. Kulutuskyvyttömyys tekee heistä
impotentteja omissa silmissään.
KULUTUSKAPITALISMIN
TODELLINEN JUJU
Mercedes on hieno auto. Ei tekniikkansa,
turvallisuutensa, kestävyytensä, mukavuutensa ja
ajettavuutensa vuoksi, eikä myöskään ulkonäkönsä ja
sulavalinjaisen kauneutensa vuoksi vaan siksi että
harvalla on siihen varaa. Kulttuuri, jossa erityistä
arvoa kehkeytyy nimenomaan Mersun kaltaisille
hyödykkeille, tekee ihmisistä ahkeria; se lisää
talouden toimeliaisuutta, kuten sanotaan. Samaan
hengenvetoon voidaan todeta, että koska Mersulla on
arvoa juuri siksi että se on enemmistön
ulottumattomissa, on Mersun arvo enemmistön edun
vastaista Mersusta on hyötyä sen omistukseen
yltävälle vähemmistölle, voitonmerkkinä, ja haittaa
enemmistölle, koska heille se synnyttää vain
tyydyttymättömän puutteen. Niinpä oikeistolla ja
vasemmistolla on poliittisesti yhtä paljon eroa kuin
ennenkin: edellinen pitää tuota puutetta
"kannustimena", jälkimmäinen taas kurjuutena.
Edellinen pitää tuota puutetta "luonnollisena" ja
sanoo, että "ainahan ihminen pyrkii parempaan (joten
motivoivaa puutetta pitääkin tuntea)" tai jotain
muuta latteaa. Sosialistilla sen sijaan on edes
mahdollisuus yrittää ymmärtää, että puhtaasti
verrannollisen vaurauden kulttuuri on konstruktio,
tehty rakennelma. Siksi kulutuskapitalismi ei
palvele yhteistä etua. Kulutuskapitalistinen
tuotanto ei ole tyydytyksen ja ilon vaan puutteen
tuotantoa. Toinen kulutuskapitalismin olennainen
ominaisuus on sen vaatima kulutuksen ja tuotannon
loputon kasvu, joka tarvitaan yksinkertaisesti vain
tuottamaan edistyksen tuntua. Kapitalismi ylistää
puheissa tasa-arvon ja vaurauden ihanteita, mutta
sen hedelmillä (tuotteilla) on lähes pelkästään
suhteellista arvoa, minkä vuoksi yhteiskunnan
luokkajaon on säilyttävä, jotta oravanpyörässä
kipittävät pysyisivät nälkäisinä. Luokkajaon on
säilyttävä, jotta kulutuskykyerojen hierarkia
edelleen antaisi hyödykkeille viehätysvoimaa ja
palkkatyökamppailulle merkitystä. Kulutuskapitalismi
markkinoi vaurauden merkkejä, mutta vain luodakseen
uuden, seuraavaan myytävään vaurauden merkkiin
kohdistuvan tarpeen heti, kun edellinen on myyty ja
nahistunut ostajan käteen.
Sosialismin taistellessa kulutuskapitalismia vastaan
sen päämäärä ei ole vain vallan ja vaurauden
jakaminen tasaisemmin ihmisten kesken, vaan myös
valtaa, vaurautta ja hyödykkeitä itseään koskevien
näkemystemme muuttaminen. Se pyrkii muuttamaan
neuroottisen ja epätoivoisen hamstraajan asenteemme
hyödykkeisiin bataillelaisen sankarin asenteeksi.
Tällainen sankari kykenee ehkä todella ekstaattiseen
ja amoraaliseen tuhlaukseen, joka on sekä hellää
että väkivaltaista ja koskee sekä materiaalisia että
immateriaalisia asioita, mutta ilman
yhteiskuntasopimusta mädättäviä sivuvaikutuksia…
JOULUA EI
KOSKAAN TULE
(Teemu Mäki,
1995–20.8.2001, 15. versio.)
1.
Kuolema seuraa toistaan. Joulua ei koskaan tule.
Lahjat on jo jaettu. Kaikki mitä voit omistaa on
kallosi sisällä.
2.
Tunne vihollisesi. Et tarvitse mitään mitä sinulla
ei jo ole. Kun kerran et ole nälkään kuolemassa,
niin elämäsi mielekkyys ei riipu siitä mitä teet
vaan siitä mitä ajattelet.
3.
En usko hyvän ja pahan olemassaoloon. Yhteiskunnan
moraalikoodit ovat kulttuurin tuotetta ja
muokkautuvat aina yhteiskunnan valtaeliitin, eli
yleensä rikkaiden, työkaluiksi ja vallanpitäjien
tarpeisiin, status quon ylläpitämiseksi. Yhteistä
hyvää on vain silloin tällöin. Jokainen on pihvi
jollekin toiselle. Eläminen on tappamista,
synnyttämistä ja joskus samalla muutakin. Olemme
erillisiä ja rajallisia olentoja. Mikä on sinulle
hyvää, voi olla minulle pahaa, ja päinvastoin.
Harmoniaa ei ole: o lemassaolo
koostuu yhteensovittamattomien vastakohtien
välisistä jännitteistä.
4.
Perheitä on siksi, että yksin on kuuro eikä kuurona
voi laulaa, ja jos ei laula, niin ei tunne.
Veljeyttä voi tuntea muutamaan ihmiseen, tunnistaa
heissä itsensä ja siten nähdä lisää itseänsä, tuntea
olevansa enemmän olemassa.
5.
En usko että on olemassa onnellisuutta. Luonnon
koneistossa kipu on kaiken perimmäinen motivaattori.
Ja mitään ei voi olla luonnon ulkopuolella.
Aistiville olioille olemassaolo on kipua. Uskon,
että elämä koostuu kivusta ja helpotuksesta. Vain
kun sekä kipu että kivun hetkellisen taukoamisen
aiheuttama helpotus ovat olemassa ja vuorottelevat
sopivan kokoisena aaltoliikkeenä, voi elämänsä
mieltää elämisen arvoiseksi. Kipu on tyhjyyden
kivikyrpä ja voit vain yrittää tulla halukkaaksi
vituksi se nai sinua joka tapauksessa.
6.
Ateistille huumori voi olla välttämätön
jumalallistumisen muoto. Naurettavuus on
etuoikeutemme.
7.
Vain kuolevaisuus antaa meille mahdollisuuden
projisoida henkilökohtaista merkitystä ja
tarkoitusta elämäämme tarkoituksettomassa
maailmassa.
8.
En tiedä mitään, paitsi että olen syntynyt, tulen
joskus kuolemaan enkä osaa olla vaiti. Puhumalla,
piirtämällä, laulamalla, järjestämällä todellisuutta
ajatuksissani representoin olemassaoloa, opettelen
pitämään siitä mikä muutenkin on. Todellisuutta
representoimalla vahvistan omaa olemassaolon
kokemustani. Mitä vähemmän esimerkiksi fyysisen
vaaran synnyttämää vitaalisuutta elämässäni onneksi
on, sitä tärkeämpää on olemassaolon kokemuksen
vahvistaminen representaation kautta.
9.
Kuolema työssään on elämä.
MUSIIKISTA JA POLITIIKASTA #2:
TAITEEN JA MUIDEN TALOUDELLISESTI JÄRJETTÖMIEN
ASIOIDEN PUOLUSTUS
(Teemu Mäki,
2001)
No, olin varakas, mutta ryhdyin huumeisiin
löytääkseni jotain mille omistautua. Ja löysinkin.
William Burroughs
Mielikuvien
voima ei välttämättä riipu niiden
todenmukaisuudesta. Taide, kuten uskonnot, voi
aiheuttaa valtavia tunnejäristyksiä, silloinkin
kun se on ajatussisällöltään aivan puuta heinää.
Onko totuudellisuuteen, rehellisyyteen ja
syvällisyyteen pyrkiminen, taide, siis
samanarvoista kuin eskapismi? Taide ei ole
tiedettä, vaikka se voikin sisältää paljon
tiedettä ja loogista järkeilyä. Taiteen
olennaisimman olemassaolon oikeutuksen ajatellaan
yleensä olevan verbalisoinnin ja rationaalisen
todistelun ulottumattomissa. Tällöin tarkoitetaan
sitä subjektiivisen mielihyvän ja mielekkyyden
kokemusta, jonka taide voi aiheuttaa. Jos tuolla
hämärässä on se olennainen, mitä väliä on sillä
onko teos totuutta paljastava vai peittävä jos
kerran elämystuotannollinen potentiaali on
periaatteessa sama? Whitney Houston
ja Charles
Gayle , James Cameron
ja Robert
Bresson , Andrew Lloyd-Webber
ja Iannis
Xenakis jos heidän teostensa
elämyksentuottopotentiaali on sama, ei taiteella
ja viihteellä ole olennaista eroa. Viihdepurnukan
kylkeen on vain laitettava tarra, joka kertoo
tyhmemmällekin, että "Tuote ei sisällä
apuvälineitä ongelmiesi tutkimiseen ja
tiedostamiseen, eikä se auta ymmärtämään
yhteiskunnan eikä aivojesi toimintatapaa. Itse
asiassa se ei kannusta sinua edes yrittämään
moista." Viihde sekä markkinoinnin ilmiasut ja
piilomerkitykset vaikuttavat arvoihin, haluihin ja
käyttäytymiseen vähintään yhtä paljon kuin
politiikka, koulutus tai uskonto ja yleisön oma
järkeily. Jos tämä on kaikki mitä on sanottavissa
taiteen ja viihteen erosta, se ei ole paljon, ja
taiteilijan kannalta liian vähän. Taide josta
puhun on henkisiltä, taloudellisilta ynnä muilta
kustannuksiltaan niin kallista tehdä ja kuitenkin
niin epäsuosittua, vaikeasti sulavaa, ettei siinä
ole viihteeseen verrattuna mitään (taloudellista)
järkeä. Taide voidaan lopettaa ja keskittyä
kehittämään valistunutta viihdettä, sellaista joka
ei kohtuuttomasti vääristä kuluttajan käsitystä
todellisuudesta ja kenties jopa rohkaisee
hyödyllisiin puuhiin. Miten selvitä tästä
umpikujasta sillä umpikujahan se on jos haluan
edelleen tehdä taidetta tai roikkua kiinni
Nietzsche n
väittämässä, jonka mukaan "…ihminen on sitä
enemmän elossa, moraalista riippumatta, mitä
pienemmällä määrällä itsepetosta tulee toimeen…"?
Yksi tapa perustella taide on väittää, että teoksen
elämyksentuottopotentiaali ja totuudellisuus
kuitenkin korreloivat (positiivisesti) keskenään.
Tätä on vaikea todistaa. Silti väitän että teos,
joka yrittää esimerkiksi olla "kaunis" vastapaino
"rumalle" todellisuudelle, on huono. Huono siksi,
että jos sen ottaa kevyesti kuin suklaapatukan, on
sen tuottama mielihyvä lyhyt ja laimea ja nimenomaan
välittömän mutta laimean mielihyvän lähteistä meillä
on tuhoisaa ylitarjontaa. Teos on huono myös siksi,
että jos ei halua pelkästään ironisesti piipahtaa
siellä vaan haluaa vakavissaan kokonaan muuttaa
sinne asumaan sietämättömänä pitämästään
arkitodellisuudesta, päätyy alkoholistin tavoin
umpikujaan. Arkitodellisuudesta, kuten
ruumiistakaan, ei pääse irti, joten mitä enemmän
todellisuutta kieltää, sitä turhauttavammin siihen
nokkansa lyö yhä uudelleen ja uudelleen. Luulen myös
että niistä visioista, jotka perustuvat tosiasioiden
ja viettien hyväksymiselle, voi hullaantua enemmän
kuin niistä, jotka perustuvat samojen asioiden
torjunnalle. Taide siis antaa enemmän. Olenko
vakuuttunut?
Toinen hento tapa perustella taide on pragmaattinen.
Pragmaatikko voisi puolustaa taidetta, vaikka taide
ei ole taloudellisesti mielekäs eikä voittoa
tuottava tuotannon laji. Taidetta voisi puolustaa
paitsi taiteen itsensä vuoksi, myös ja varsinkin sen
vuoksi, että se voisi olla esimerkkinä ja edustaa
kaikkia kapitalismiin soveltumattomia asioita.
Lähtökohtani on, että taide ammattina on kutsumus,
että ihmiset toisin sanoen tekevät tai käyttävät
taidetta, koska sen tekeminen ja kuluttaminen on
palkitsevaa sen itsensä vuoksi. Kuitenkin taiteen ja
muiden kivojen touhujen kuten urheilun, viihteen ja
harrastusten välillä pitäisi olla jokin ero, muuten
taidetta taloudellisesti kannattamattomana ammattina
ei voi puolustaa. Tämä ero voisi olla se, että
urheilusta ja viihteestä etsitään lepoa, seikkailua
ja pakoa arjen tylsyydestä ja faktojen maailman
ankaruudesta, kun taas taiteen ei pitäisi olla
eskapismin muoto vaan kokonaisvaltainen tapa yrittää
pohtia ja ratkaista inhimillisen olemassaolon
ongelmia ja kysymyksiä. Kärjistäen ja myös naiivisti
ilmaistuna, myönnän, taiteen ja ajanvietteen ero
olisi näin täsmälleen sama kuin votkapullollisen ja
herkuksi valmistetun paistilihan ero. Kuten huomaat,
en ole vegaani enkä myöskään absolutisti.
Edellä yritin erottaa taiteen muista ulkoisesti
tuottamattomista mutta olemassaolon kokemusta
elähdyttävistä toiminnoista väittämällä, että
taiteen painopiste olisi pohdinnassa ja
ymmärtämisessä eikä eskapismissa. On toinenkin suuri
ero taiteen ja muiden kivojen ja
itsetarkoituksellisten touhujen välillä. Taiteen,
kliinisen terapian, puutarhanhoidon, purjehduksen,
sulkapalloilun, viininmaistelun ja postimerkkeilyn
väitetään usein olevan toistensa kaltaisia
terapeuttisia puuhia. Olen eri mieltä. Taiteessa
yleisön ja tekijän suhde on toisenlainen.
Kliinisessä terapiassa yleisöä ei ole ollenkaan.
Myös purjehduksesta, puutarhanhoidosta,
postimerkkeilystä ja sulkapalloilusta voitaneen
väittää, että vaikka niitä myös sivusta seurataan,
on niiden elämäntunnetta voimistava vaikutus lähinnä
tekijöiden omassa kokemuksessa, ei katsojien päässä.
Kiihkeä jalkapallofanaatikko ei ole poikkeus tästä
säännöstä, hänen epätoivoinen eskapisminsa tuottaa
fanaattisuudestaan huolimatta äärimmäisen ohuen
olemassaolon kokemuksen. Taiteessa taas on
tavallista, että teosten katsominen ja kuuleminen
voi olla (yleisölle) aivan yhtä terapeuttista kuin
teosten tekeminen (tekijälle). Tämä jälkimmäinen ero
on seurausta edellisestä: taide voi elähdyttää
katsojaa yhtä paljon kuin tekijää, koska katsoja ei
mene teokseen itseään pakoon vaan itseään
miettiäkseen kuten teoksen tekijäkin.
Kapitalisti sanoisi tähän että ei ongelmaa, ei
minulla ole mitään taidetta vastaan; jos ihmiset
haluavat, tehkööt, sananvapaus on teidän! Ja jos
jotkut toiset ihmiset haluavat käyttää taidetta
tuolla tavoin terapiana, käyttäkööt, ja jos he
todella haluavat sitä, he ovat myös valmiita
maksamaan siitä. Näin syntyy taas yksi uusi
kiinnostava talouden toimiala, jossa kysynnän ja
tarjonnan laki takaa terveen lopputuloksen. Näin
sanoisi kapitalisti, luulen, mutta olen eri mieltä
hänen kanssaan ja päätän olla kommunisti.
Millä tavoin sitten taide ja kapitalismi ovat
yhteensovittamattomia? Ensimmäinen, jo mainitsemani
riitasointu johtuu siitä, että taide on
kutsumus(ammatti). Siksi taiteilijat tekevät työnsä
joka tapauksessa, vaikka kukaan ei maksaisi heille
eikä kiinnittäisi heihin huomiota. On myös tärkeää
että suuri(n?) osa taiteesta on fyysisesti kestävää.
Esimerkiksi maalauksia tehdään useimmiten
perinteisillä tekniikoilla, jotka takaavat, että
maalaus esineenä säilyy muuttumattomana jopa
tuhansia vuosia. Yleensä on myös niin, ettei teosta
voi käyttää loppuun. Maalauksen tai elokuvan voi
nähdä ja musiikitallenteen kuulla kuinka moni
ihminen tahansa ilman, että teoksessa alkaisi näkyä
mitään kulumisen merkkejä. Vielä tärkeämpää on, että
taideteos ei vähene jakamalla. Toisin sanoen, jos
taideteos olisi auto, se olisi auto jonka joku
tekisi halvoista tai ilmaisista tai jopa
olemattomista materiaaleista ja antaisi sen sitten
ilmaiseksi yleiseen käyttöön. Auto ei myöskään ajan
myötä automaattisesti muuttuisi vanhanaikaiseksi
eikä teknisesti alkeelliseksi. Se kulkisi ikuisesti,
tankkaamatta, ilman tarvetta korjauksiin. Vielä
omituisempaa olisi se, että jokainen voisi käyttää
tätä autoa samaan aikaan ja vieläpä mennäkseen sillä
eri suuntiin. Se olisi auto, jota voitaisiin
loputtomasti kopioida ilman materiaalikuluja ja joka
silti säilyttäisi arvonsa. Sellaisia autoja ei ole,
ja jos sellaisia voitaisiin tehdä, täytyisi ne
hinnoitella pilviin ja niiden kopionti olisi
kiellettävä. Kuitenkin taiteilijat tekevät juuri
vastaavia hyödykkeitä, tuovat ne esiin, tekevät
niistä siten julkista omaisuutta ja jakavat sitten
työnsä tulokset ilmaiseksi.
Tämä tuhoaa taidemarkkinat sanan todellisessa
merkityksessä. Jos taiteilijat kerran tekevät työnsä
joka tapauksessa ja jakavat ne sitten yleisölle
maksutta ja vapaaehtoisesti, ja jos heidän
valmistamillaan hyödykkeillä tosiaan on noita
kuvailemiani lähes mahdottoman tuntuisia
ominaisuuksia, miksi yhteiskunta vaivautuisi
oikeastaan enää maksamaan tästä itsekseen
rehottavasta villiruohosta? Kysynnän ja tarjonnan
laki ei päde tässä tapauksessa. Taiteilijoiden työ
ei lainkaan näy tässä mielessä
bruttokansantuotteessa ja liikevaihdossa, aivan kuin
ei kotirouvienkaan (tai -miestenkään) työ ole
taloudellisesti näkyvää. Kuitenkin se on olemassa,
ja kuka väittäisi sitä merkityksettömäksi?
Hittilevyä
voidaan saada myytyä 10 miljoonaa kappaletta.
Kapitalistisesti ajateltuna tämä on ihanaa:
kapitalistit saavat osinkonsa voitosta ja
työpaikat cd-levytehtaissa, viihde- ja
musiikkilehdistössä, mainostoimistoissa ja
levykaupoissa säilyvät. Ja koska kuluttajat
ostivat levyn, he varmaankin nauttivat siitä. Jopa
muusikot saavat kakusta jotain. Mutta myös
toisenlaisia levyjä julkaistaan, enkä nyt tarkoita
niitä, joista laskelmoitiin tulevan hittejä mutta
jotka epäonnistuivat. Tarkoitan äänitteitä, joiden
musiikin on tehnyt vaikkapa Luigi Nono, Derek
Bailey, Galina Ustvolskaya, Tim Berne tai
Bernd-Alois
Zimmermann. Kuinkahan monta niitä
on myyty? Ei montaa. Usein heidän musiikkiaan on
julkaistu cd-levyillä, joita on valmistettu vain
500 tai tuhannen kappaleen painos.
Kapitalistisesti ne ovat mitättömiä, täysiä
epäonnistumisia. Noin pienet painosmäärät eivät
edes loppuunmyytyinä kata tallenteen
valmistuskuluja. Jotta ne kattaisivat, pitäisi
tallenteen hintalapussa olla kymmenkertainen summa
normaaliin Puff Daddy -levyyn
verrattuna. Ja jos olisi, ei noita levyjä myytäisi
edes 500 kappaletta, mikä todistaa kapitalistille,
että näitä hyödykkeitä ei kannata valmistaa.
Mielestäni tuo kapitalistin johtopäätös ei
kuitenkaan ole koko totuus aiheesta. Seuraavaksi
esittämääni näkemystä olisi vaikeaa mutta ei
mahdotonta todistaa. Sanotaan sitä nyt
ajatuskokeeksi. Pyrkimyksenäni on järkeillä, että
musiikkitallenne, jota myydään vain tuhat
kappaletta, voisi olla yhteishyvän kannalta parempi
kuin musiikkitallenne, jota myydään 10 miljoonaa
kappaletta. Miten niin? Nimitän tästä lähtien tuota
huonosti myyvää musiikkia vaikeaksi musiikiksi ja
jälkimmäistä hittimusiikiksi. Voi olla, että
näennäisestä suosiostaan huolimatta hittimusiikki
tulee käytetyksi laimeasti, taustamusiikkina, ja
että myös sen ostaneet pitävät sitä vanhanaikaisena
naurettavana roskana jo vuoden kuluttua. Voi olla,
että hittimusiikkia käytetään vain eskapismin ja
helpotuksen tarpeeseen, äänitapetin ja muzakin
muodossa. Jos näin on, voi sanoa että sen tuottama
mielihyvä on vaikutukseltaan välitöntä mutta
lyhytaikaista, monien ulottuvilla mutta
vieraannuttavaa ja mikä olennaisinta,
intensiteetiltään vaisua.
Vaikeaa musiikkia painetaan ehkä vain 500 kappaleen
erä, mutta voi olla että tallenteen ostajat
antaisivat ennemmin kätensä kuin luopuisivat
musiikistaan. He voisivat myös olla valmiita
maksamaan tallenteesta kymmenkertaisen hinnan, jos
heillä olisi niin paljon rahaa. Voi myös olla, että
he kuuntelevat musiikkiaan äärimmäisen
keskittyneesti, uudelleen ja uudelleen, mielihyvän
vähentymättä, päinvastoin: kuuntelukokemuksen
palkitsevuus kasvaa, kun lisääntyvä musiikintuntemus
avaa yhä uusia ja entistä moniulotteisempia ja
rikkaampia näkymiä musiikin sisältöön. Voi myös
olla, että tämä innostus musiikkiin ei ole
autistinen toiminto, ei keino unohtaa maailma vaan
keino hahmottaa sitä, tapa löytää ja muovata
mielekäs maailmassa olemisen tapa. Jos kaikki tämä
olisi totta, voitaisiin todeta, että vaikean
musiikin palkitsevuus näyttäytyy hitaasti, mutta on
pysyvää ja vain niiden ulottuvilla, jotka laittavat
tarpeeksi aikaa ja vaivaa sen monimutkaiseen kieleen
perehtymiseen. Voitaisiin myös todeta, että tämä
musiikki ei vieraannuta vaan vahvistaa
elämäntunnetta ja että tämän musiikin palkitsevuus
on palavan voimakasta.
Kuinka voisimme testata tämän hypoteesini,
oletukseni jokamiehen ja musiikkihullun
musiikkielämysten funktion ja intensiteetin eroista?
Ehkä seuraavasti: musiikkihulluja tutkimalla voidaan
ehkä huomata, että mitä laajempi levykokoelma heillä
on ja mitä useammin he musiikkia kuuntelevat (=
miten tärkeää musiikki on heille), sitä
epäsuositumpaa (=yleisesti vaikeaksi koettua) tuo
kiihkeästi harrastettu musiikki myyntitilastojen
mukaan on.
Kuvitellaanpa että tuo oletus saataisiin
todistettua. Voit sanoa, että se on naiivi ja
romanttisen ylevä näkemys taiteen lupauksesta.
Totean vain, että se on mahdollinen. Jos kaikki
edellämainittu osoitettaisiin todeksi, eikö
todellinen puntarointi näiden kahden hyödyketyypin
välillä kiteytyisi seuraavaksi kysymykseksi: Onko
monen vaisu ja unohdusta tarjoava mielihyvä
tärkeämpää ja enemmän yhteishyvää rakentavaa kuin
harvan saavuttama, mutta ajattelemaan pakottava ja
kiihkeä mielihyvä? Kumpi on oikeastaan suositumpaa,
musiikki, joka tappaa 10 miljoonan ihmisen aikaa vai
musiikki, joka tekee tuhannen ihmisen elämästä
elämisen väärttiä? Millä perusteella näitä
funktioita voisi verrata? Todetaan, että hittilevy
koskettaa valtavan paljon suurempaa ihmisjoukkoa
kuin hankala musiikki ja että sen eskapistinen
hyödyttömyys tai jopa haitallisuus on yhtä vähäistä
kuin alkoholin, toisin sanoen siedettävää verrattuna
sen suomiin iloihin. Voimme myös muistuttaa siitä
kuinka paljon talouden toimeliaisuutta hittilevy
synnyttää, kuinka paljon työpaikkoja se säilyttää.
Toisaalta voimme sanoa, että kyllä, matalimman
yhteisen nimittäjän viihde kelpaa monille, sen
sivuvaikutukset ovat siedettäviä, mutta eikö meidän
silti kannattaisi kannustaa itseämme kohti jotain
kehittävämpää ja loppujen lopuksi intensiivisemmin
palkitsevaa? Emmekö kuitenkin todella kaipaa juuri
sitä? Kun valitamme ja olemme pitkästyneitä kaikesta
vauraudestamme huolimatta, kun emme ole tyytyväisiä
lukemattomista tv-kanavista, suklaapatukoista ja
uudesta Mercedeksestä huolimatta ja kun sitten
ryhdymme huumeisiin, benji-hyppyihin tai jopa
base-hyppyihin, eikö ole ilmeistä, että meillä on
yltäkylläisesti liikaa välittömiä mutta mietoja
mielihyvänlähteitä ja että meiltä kohtalokkaasti
puuttuu hitaita mutta intensiivisiä olemassaolon
kokemuksia, jotka vaativat keskittymistä ja
omistautumista?
Väitteeni on siis tämä: johtuen taiteellisen
tuotannon kutsumuksellisesta luonteesta, johtuen
taideteosten äärimmäisestä kestävyydestä ja
jaettavuudesta ja johtuen taideteosten pysyvästä
kyvystä vaivata ja kiinnostaa meitä, ovat
taiteellinen tuotanto, taiteilijan ammatti ja
taideteokset hyödykkeinä kapitalistisesti
järjettömiä ja hyödyttömiä mutta hyväksi ihmiselle
ja yhteishyvälle. Jos tämä on totta taiteesta, eikö
olekin todennäköistä, että on myös muita toimintoja,
ammatteja, tuotannonhaaroja ja peräti
olemassaolemisen mielekkäitä tapoja, jotka ovat
paitsi kapitalistisesti merkityksettömiä, myös jopa
kapitalismin vainoamia?
EROTIIKKA
(kirjoittanut
Teemu Mäki,
sisältää myös muunneltuja katkelmia Georges Bataillen
teksteistä. 1995–2001)
…jalkakyykky on paras elämisen arvoiseksi tehdyn
elämän metafora, jonka tiedän. Menen painojen kanssa
kyykkyyn, säännöllisesti, niin usein kuin ruumiini
sietää, ja pidän tätä rutiinia yllä vuodesta
toiseen, vaikka en saa siitä rahaa eikä se tee minua
enää paremmaksi atleetiksi tai ulkonäköäni
viehkommaksi kyykky on itsetarkoitus. Sillä olla
kyykyssä painojen kanssa on paskaisin tietämäni
tila, ja siksi sieltä ylöspääseminen antaa niin
valtavan helpotuksen tunteen, vie ekstaasin
kynnykselle. Se maksimoi kuolevaisuuteni,
olemassaolon kokemukseni intensiteetin…
Elämä = (Kuolema työssään). Potkunyrkkeilyuskonto on
tämä: kuolema seuraa toistaan. Tämä on olemassaolon
naurettava rytmi. Päätän tanssia sen tahdissa. Kipu
on se kyrpä, jota vasten hieron tyhjyyttäni,
klitoristani. Herään, avaan silmäni ja näen Saatanan
kasvot, jotka sanovat: Minä olen aika. Kysyn: Mitäs
minä sitten olen?, ja Saatana vastaa: Sinä? Sinä et
ole mitään, olet vain kuolema työssään.
Potkunyrkkeily voi pelastaa aivosi. Erotiikka on
sellaista ei-vieraannuttavaa kulutushurmaa, joka ei
tuota esineiden ja jätteiden vuorta.
Haluan tuntea, kuinka iän viivat viiltyvät ja
piirtyvät vartalooni ja mieleeni, kun kuolema kulkee
tiensä lävitseni elämän puvussa…
…kaksi vastakkaista halua, joiden välinen jännite on
inhimillisen olemisen perusta: halu autonomiaan ja
halu yhdistymiseen. Jokainen olento on erillinen
kaikista muista. Hänen syntymänsä, hänen kuolemansa
ja hänen elämänsä tapahtumat voivat merkitä jotain
muille, mutta vain hän on suoraan niistä osallinen.
Se mikä on pahaa hänelle, voi olla hyvää jollekin
toiselle. Hän syntyy yksin. Hän kuolee yksin.
Subjektin ja toisen subjektin välissä on rotko,
tyhjyyttään ammottava railo. Tämä rotko on
esimerkiksi meidän välissämme, minun, joka puhun
tässä, ja sinun joka kuuntelet. Yritämme
kommunikoida, mutta vaikka kommunikaatio olisikin
mahdollista, syvällisinkään vuoropuhelu meidän
kesken ei voi hävittää erillisyyttämme. Jos kuolet,
se ei ole minun kuolemani.
Olemme rajallisia, epäjatkuvia olentoja. En voi
kuitenkaan viitata meitä erottavaan kuiluun
tuntematta, että tämä ei ole koko totuus asiasta.
Kuilu on syvä, eikä sitä voi millään sillalla
ylittää eikä empatialla täyttää. Kuitenkin voimme
astua kuilun vastakkaisille reunoille ja tähystää
sen yli toisiamme, ja voimme kuiluun katsoen yhdessä
tuntea huimausta sen äärellä. Se voi hypnotisoida
meidät. Tämä kuilu on kuolema ja tämä huimaus on
erotiikka. Meille, epäjatkuville olennoille, kuolema
merkitsee olemisen jatkumista. Erotiikka on yksilön
epäjatkuvuuden ja erillisyyden hetkellistä
korvaamista voimakkaalla jatkuvuuden ja sulautumisen
tuntemuksella. Haluamme jatkuvuutta mutta vain jos
jatkuvuus, joka syntyy epäjatkuvien olentojen
kuolemasta, ei nielaise meitä kokonaan. Se mitä
haluamme on tuoda rajalliseen ja epäjatkuvaan
olemassaoloomme kaiken jatkuvuuden, minkä se
luhistumatta jaksaa kantaa...
On myönnettävä, että väkivalta tuottaa meille
kaikille myös mielihyvää. Ehkä se johtuu
vallantahdosta, joka meissä kiehuu. Jos elämässämme
ei ole tarpeeksi väkivaltaa, haluamme maistella sitä
mielikuvituksessamme. Utopistisesti voitaisiin
kuvitella, että voisimme ymmärtää väkivaltaisia
halujamme niin että pystyisimme heittäytymään
väkivaltaisiin iloihin sellaisella kontrollilla,
sellaisissa olosuhteissa, niin valikoiden, ettei
meille koskaan tulisi tarvetta polttaa taloa,
pystyttää keskitysleiriä, käydä sotia uskonnosta tai
muusta, ettei meidän koskaan tarvitsisi yrittää
sublimoida tai paeta väkivallan kiellettyä hedelmää
kulutushurmaan…
…ilon hyökyaalto voi
tulvahtaa vain yhdellä ehdolla: kivun aallonpohjan
täytyy olla yhtä hirveä. Suuren surun synnyttämä
epäily ei voi olla valaisematta niitä, jotka
nauttivat voimme nähdä todellista onnea vain tuskan
säteilemässä tummassa valohehkussa. Päättely ei
pysty purkamaan tätä ristiriitaa: äärimmäinen onni
on mahdollista vain sillä hetkellä, kun en enää usko
sen kestävän. Heti kun olen sen säilyvyydestä varma,
se muuttuu tylsäksi taakaksi. Siksi vain
epävarmuuden tilassa eläminen on järkevää. Ilon ja
tuskan välillä ei ole koskaan selväpiirteistä eroa:
aina on läsnä tietoisuus lähellä käyskentelevästä
murheesta, ja myös kauhun hetkellä on läsnä ilon
mahdollisuus, joka yhtäältä lisää kivun vihlontaa
mutta saa meidät toisaalta samalla kestämään sitä.
Tämä elämänleikin kepeys on niin olennainen osa
asioiden moniselitteisyyttä, että halveksumme niitä,
jotka innostuvat ylenmäärin kantamaan huolta,
ottamaan asiat liian vakavasti. Tavallisin älyllinen
virhe moraaleissa ja dogmeissa on se, että ne
erehtyvät sekoittamaan traagisuuden, joka on peli,
ja vakavan, joka taas edustaa työtä…
(Epilogi: Samuel Beckettin
runo:)
tieni
on virtaavassa hiekassa
tieni on hiekassa
joka virtaa
dyynin ja kivikon
väliä
kesäsade sataa
elämääni
minuun elämäni
härnäten karkaa
alkuunsa loppuunsa
rauhani on tuolla
vetäytyvässä sumussa
kun saan luopua
astumasta näitä pitkiä liikkuvia
kynnyksiä
ja voin elää
avautuvan ja
sulkeutuvan oven
tilassa